Kotimaisten kielten keskuksen kieliaineistojen ja -arkistojen esittelyt ja pääsy sähköisiin aineistoihin.

Prosodia

Prosodia on yleistermi niille äännettä laajemmalle ulottuville ilmiöille, jotka vaihtelevat yhden puhejakson kuluessa. Vaihtelua ilmenee
  • puheen sävelkorkeudessa,
  • äänen voimakkuudessa,
  • puheen nopeudessa,
  • artikulaation selkeydessä ja
  • äänenlaadussa.

Prosodian keskeisiä käsitteitä ovat intonaatio, painotus ja rytmi. Intonaatio tarkoittaa kuultua sävelkulkua. Sillä on merkitystä puheen jaksottelussa.

Painotuksella nostetaan tärkeä kohta esiin muusta puheesta. Suomen kielessä paino on tavallisesti painotettavan sanan ensimmäisellä tavulla, joskus koko sanassa tai koko lauseessa. Painotusta osoittaa sävelkorkeuden huippu, intensiteetti ja lisääntynyt tavunkesto. Painolliset kohdat myös äännetään muita selvemmin.

Puheen rytmi on painollisten ja painottomien tavujen vaihtelua. Kieliä ja murteita voidaan luonnehtia rytmitypologisin perustein vahvapainoisiksi tai heikkopainoisiksi.

Prosodia ja äänenlaatu

Varsinkin spontaanissa puheessa ensimmäiseksi havaittavat ominaisuudet ovat sellaisia, joita on vaikea merkitä kirjoituksessa. Ensiksi kuulija kiinnittää huomiota äänenlaatuun ja sitten prosodiaan. Jos kuulija ei näe puhujaa, hän voi silti päätellä äänestä, onko puhuja mies vai nainen, vanha vai nuori, onko hän väsynyt tai virkeä, vihainen, iloinen, jännittynyt tai levollinen.

Henkilön äänen yksilölliset piirteet säilyvät varsin muuttumattomina läpi elämän. Vuosikymmenten jälkeen voi tunnistaa äänestä esimerkiksi entisen luokkatoverinsa, vaikka ei enää tunnistaisi häntä ulkonäöltä. Henkilön äänenlaatu on osittain muuttumaton. Osittain äänenlaatu kuitenkin muuttuu tahattomasti erilaisten psykofyysisten tilojen vaikutuksesta, ja osittain äänenlaatu on tahallisesti muunneltavissa ilmaisutarpeiden mukaan.

Äänenlaatu kuuluu prosodiaan siltä osin kuin se vaihtelee yhden puhejakson aikana joko tahattomasti emootion vaikutuksesta tai tahallisesti. Esimerkiksi käheä ääni ei ole prosodinen ilmiö, jos se on henkilölle pysyvästi ominainen tai jos se johtuu vilustumisesta. Käheys on prosodinen ilmiö, jos se liittyy sisällöltään ahdistavaan kohtaan puheessa tai jos sen tarkoituksena on pelotella kuulijoita.

Prosodia jäsentää puhetta

Prosodia on puheen ymmärtämiselle yhtä välttämätöntä kuin sananvälit, välimerkit ja kappalejako ovat kirjoituksen hahmottumiselle. Prosodialla on myös osittain sama funktio: se jaksottaa puhetta eri tasoisiin jaksoihin. Prosodiset jaksot eivät kuitenkaan aina vastaa kirjoitetun kielen jaksoja.

Prosodinen sana

Pienin prosodinen elementti on tavu, ja pienin prosodinen kokonaisuus on prosodinen sana. Prosodisessa sanassa on yksi painollinen tavu ja siihen mahdollisesti liittyviä painottomia tavuja.

Yksi prosodinen sana käsittää tavallisesti yhden leksikaalisen sanan. Siihen voi kuitenkin liittyä edeltäviä tai seuraavia painottomia pikkusanoja. Esimerkiksi ilmauksessa ja silloin / se mies / katosi on viisi leksikaalista sanaa ja kolme prosodista sanaa.

Pitkissä sanoissa, esimerkiksi yhdyssanoissa, voi pääpainollisen tavun lisäksi olla sivupainollisia tavuja. Silloin prosodisen sanan identifiointi voi olla vaikeaa. Suomalaisessa prosodiantutkimuksessa onkin käytetty prosodisen sanan asemesta käsiteparia tahti ja puhetahti. Tahti alkaa painollisen tavun alusta ja ulottuu seuraavan painollisen tavun alkuun. Puhetahti taas alkaa pääpainollisen tavun alusta ja ulottuu seuraavan pääpainollisen tavun alkuun.

Yhdyssana käsittää yhden puhetahdin ja mahdollisesti useamman tahdin. Spontaanissa puheessa painolliset ja painottomat tavut eivät kuitenkaan vaihtele kovin säännönmukaisesti. Pitkäkin jakso voi rakentua yhden painohahmon varaan. Siten prosodisen sanan hahmotus ratkaisee, puhummeko "talonpojasta" vai "talon pojasta".

Intonaatiojakso

Prosodista sanaa pitää koossa sen ydin, mutta sen rajat eivät välttämättä ole kovin selvät. Sen sijaan intonaatiojakso määräytyy pääosin rajojensa avulla. Selvin intonaatiojakson raja on tauko.

Toinen intonaatiojakson osoittaja on sävelkulku. Intonaatiojakson neutraali sävel on suomessa tasaisen laskeva, ja painolliset tavut muodostavat siihen pieniä kukkuloita. Jakson rajalla sävelkorkeus hypähtää uudelle aloituskorkeudelle ja alkaa sitten taas laskea. Tällainen sävelkorkeuden muutos osoittaa intonaatiojakson rajan silloinkin, kun rajalla ei ole taukoa.

Kolmas intonaatiojakson rajamerkki on amplitudin eli värähdyslaajuuden heikkeneminen ja rajan jälkeen uudelleen voimistuminen. Tällöin rajalla voidaan kuulla pieni tauko, vaikka akustisesti mitattavaa taukoa ei olisikaan.

Neljäs intonaatiojakson rajamerkki on jakson viimeisen tavun piteneminen. Ilmiötä on viime vuosien tutkimuksissa havaittu monissa kielissä, mutta suomen murteissa loppupiteneminen ei näyttäisi olevan kovin voimakasta.

Intonaatiojaksolla on ihannekesto, jota se noudattaa väljissä rajoissa. Hämäläismurteisessa kertomusaineistossa intonaatiojaksot ovat keskimäärin 1,5 sekunnin mittaisia. Se vastaa suunnilleen muuallakin mitattuja intonaatiojaksojen keskimääräisiä kestoja. Lyhyissä intonaatiojaksoissa tavunkestot pyrkivät hiukan venymään ja pitkissä intonaatiojaksoissa lyhenemään.

Teksti: Eeva Yli-Luukko