Miksi perusmuoto?

Kouluaikanani äidinkielen tunneilla puhuttiin perusmuodoista: muodot kissa ja juosta esiteltiin nelosluokkalaisille perusmuotoina, ja koska nelosluokan ope on aina oikeassa, perusmuotoja ne olivat. Vuosi tai kaksi myöhemmin paljastui, että sanan kissa perusmuodon nimitys oli oikeastaan nominatiivi ja tämä nominatiivimuoto oli osa laajaa taivutusmuotojen sarjaa. Mutta verbien perusmuodot olivat edelleen vain perusmuotoja. Saattoihan jokainen nähdä, etteivät ne kuuluneet verbin taivutukseen: juoksen, juokset, juoksee, ... Verbin perusmuoto oli todellinen PERUSMUOTO, taivutussysteemin ulkopuolinen lähtökohta, johon taivutusmuodot jollain käsittämättömällä, salaisella yhteydellä liittyivät.

Koko yläasteen aikana opettajat mainitsivat verbien nominaalimuodoista vain adjektiivien tavoin taipuvat partisiipit. Panin kuitenkin merkille, että teksteistä löytyi silloin tällöin verbin näköisiä muotoja, jotka eivät olleet perus- tai persoonamuotoja tai partisiippeja. Erään aineeni marginaaliin kirjoitetusta huomautuksesta päättelin, että tällaisen muodon sisältävä rakenne oli lauseenvastike, eikä sitä saanut erottaa lauseesta pilkulla. Kummalliset verbimuodot olivat siten luonnollisesti verbinvastikkeita.

Sana infinitiivi tuli tutuksi lähinnä vieraita kieliä lukiessa. Se merkitsi samaa kuin perusmuoto ja koska suomenkielinen sana oli helpompi, juosta oli minulle vielä pitkään ensisijaisesti perusmuoto, jolla ei ollut selkeää yhteyttä persoonamuotoihin eikä myöskään verbinvastikkeisiin. Vasta yliopiston pääsykokeisiin lukiessani asia lopulta valkeni: infinitiiveja oli useita, ja ne taipuvat nominien sijoissa. Perusmuoto, 1.infinitiivin lyhyt muoto sai vihdoin paikkansa kielen järjestelmässä. Jonkinlainen perustekin tutulle nimitykselle löytyi: lyhyt muoto on 1. infinitiivin perusmuoto. Mutta kyllä meni pitkään, ennen kuin tämä kaikki vihdoin selvisi!

Ilmeinen pointtini on, että perusmuoto on 1.infinitiiville hämäävä nimitys. Koulussa opiskellaan verbeistä ensimmäisenä persoonataivutus, jolloin looginen vastine substantiivien nominatiivi-perusmuodolle olisi lähinnä yksikön 1. persoonan preesensmuoto. Luulen kuitenkin, että verbit tulevat edelleen löytymään sanakirjoissamme 1.infinitiivin lyhyessä muodossa. Seuraavaksi paras toimenpide olisi ruveta nimittämään muotoa osuvammalla nimityksellä. Nelosluokkalaiset tuskin pystyvät käsittelemään muodon täydellistä nimitystä, mutta ehkä pelkkä infinitiivi menisi. Ja sanakirjoista puhuttaessa vaikkapa sanakirjamuoto.

TIINA ARPIAINEN, korkeakouluharjoittelija