Hän on minä

Hän on minä

Italian pääministeri Silvio Berlusconi on erikoisella tavalla käyttänyt itsestä puhuessaan kolmatta persoonaa:

– He (syyttäjät ja tuomarit) ovat hyökänneet toistuvasti häntä (Berlusconia) vastaan siitä lähtien, kun hän tuli politiikkaan ja ryhtyi taistelemaan kommunistien valtaa vastaan. (esim. Aamulehti 28.10.)

Tuohan on aika nerokas poliittisen retoriikan keino: Ei tarvitse selitellä tai  puolustella omia toimiaan eikä oikeastaan edes olla väittelyn tai kiistan osapuoli, vaan voi ikään kuin rakentaa näyttämön, jonne sijoittaa pahat ne ja puhtoisen hänet. Näin tapahtumat tarjoutuvat tarkasteluun (muka) objektiivisemmassa valossa. Mitä nyt pienestä kummallisuudesta, vaikka hän onkin minä.

1. ja 2. persoona (minä, sinä, me, te) ovat ns. puheaktipronomineja, jotka viittaavat keskustelun välttämättömiin osapuoliin. 3. persoona (hän, he/ne) jää puheaktipronominien ulkopuolelle ja keskustelussakin läsnä olemattomaksi. Se ei viittaa puhujaan eikä puhuteltavaan vaan puheenalaiseen.

Mutta kun käyttää 3. persoonaa silloin, kun olisi odotuksenmukaista käyttää puheaktipersoonaa, niin jotain merkillistähän siinä on. Miksi poliitikko etäännyttää? Taajassa käytössä on jo ns. sä-passiivi (ku sä ajat…) ja pian voi olla myös poliitikko-hän. 

Sama kotouttaen: ”Hän ei ole saanut tuppeen sahattua eikä muutakaan. Ei ole saanut eikä ole pyytänyt. Enempää minä en kommentoi, koska hän ei ole paikalla. Kiitos.”