Merkitykset eivät sairastu

Uusimmassa Tieteessä tapahtuu -lehden kirjoituksessaan Lauri Rauhala perustelee inspiroivasti sairaus-käsitteen soveltumattomuutta mentaalisten ongelmien alueella (TT 6/09,  

>http://ojs.tsv.fi/index.php/tt/article/viewFile/2422/2252<).

Hänen perusajatuksensa on (jo pitkään ollut), että sellaiset termit kuin ”mielisairaus”, ”mielitauti”, ”psyykenlääke” ym. vakiintuneet psykiatrisen kielen ilmaisut eivät edusta nimeämiään ilmiöitä ja asioita parhaalla mahdollisella tavalla. Tämä siksi että mentaaliset ongelmat (LR:n termi) sijoittuvat olennaisesti muualle kuin ihmisen fyysiseen olemuspuoleen (kehollisuus). Nämä muut puolet ovat ihmisen mieli (tajunnallisuus) merkitsevyyksien ja koettavuuksien toteutumis- ja käsittelypaikkana sekä kaikenlainen ihmis- ja ympäristösuhteissa oleminen (situationaalisuus).

Ihan arkiseen käyttöönkin vakiintunut sairaus-puhe on pakko tulkita metaforisena tietäen samalla, että se on tarkoitettu (aina?) sananmukaiseksi. Silti vain keho sairastuu, mieli oikeastaan ei. Se korkeintaan vääristää merkityksiä. Diffuusit tms. merkitykset eivät voi levitä taudin lailla (kuten vaikka nyt sikainfluenssa), vaikka jotenkinhan nekin toki syntyvät. ”Vaikeiden” merkitysten ja kokemuksellisuuden ilmaisuja ei voi lääkitä ”terveiksi” tai ”oikeammiksi”. Missä siis vika?

Kielen, jolla pyritään kuvaamaan ja ymmärtämään mahdollisimman reaalisesti havaittua todellisuutta, tulisi olla joko kuvauksen kohteen olemusta vastaavaa tai sitten kielenkäyttö tulisi kohdistaa siihen puoleen kuvattavaa, jossa se pätee (ja vain siihen). Ei ole eduksi yhteiselle kielenkäytölle, mikäli ns. asiantuntijakielestä valuu arkiseen puheeseen ilmiöitä hämärtäviä sanoja ja ilmauksia, jotka ohjaavat toimimaankin usein melko yksioikoisella tavalla. Puhumattakaan nyt asennoitumisesta.