Joululoman kielihavaintoja

Intensiivisten työrupeamien vastapainoksi pyrin pitämään välillä kunnolla lomaa. Niinpä siirsin työpaperit puolitoista viikkoa sitten matkalaukkuun, jonka työnsin vaatehuoneen perälle. Yhtä lailla olen ajatuksissani sysännyt työasiat aivojeni peräkamariin.

Keskeinen työkaluni ja tutkimuskohteeni, suomen kieli, kuitenkin seuraa mukana – onneksi. Sitä on mahdotonta olla muistamatta ja vähän analysoimattakin.

Yksi suurimmista nautinnoistasi on ollut lukeminen. Joululahjakirjoista tartuin ensimmäiseksi Finlandia-palkinnon voittaneeseen Jäähän. Ulla-Lena Lundbergin kieli lumosi minut taas kerran ja jo ensimmäisellä sivulla. Tähän ei ole suinkaan osaton taitava kääntäjä Leena Vallisaari. Kielen kauneus oli syy myös siihen, että toinen toivekirjani oli Sirpa Kähkösen uusin, Hietakehto.

Toisenlaisia kielihavaintoja tein, kun pääsin katsomaan Risto Räppääjää ja viileää Venlaa. Venla hämmentää Riston ja Nellin brassailemalla slangisanoilla ja -ilmauksilla, jotka toisille ovat tuntemattomia: LOL, OMG, chillata, slailata, relata ja mo lienevät vielä ihan hottia kamaa, mutta saapa nähdä, miltä elokuva kuulostaa kymmenen saati parin kymmenen vuoden päästä.

Joululauluissa keskityn toki niiden musiikilliseen puoleen, mutta monen muun tavoin olen kiinnostunut myös siitä, millaisen tarinan tai viestin niiden sanoittaja haluaa välittää. Yksi suosikeistani tässä suhteessa on Suutari ja jouluvieras.

Tunnustan kuitenkin eksyneeni myös laulunsanojen kieliopilliseen analyysiin, kun eilen lauloin kotikirkossani vielä kerran Maa on niin kaunis. Mietin, mahtavatkohan syksyn kurssilaiseni samaa laulua laulaessaan iloisesti oivaltaa, että kirkasna on vanhakantainen konsonanttivartaloinen essiivi tai muistaa, miksi sieluhun-sanassa on nykynäkökulmasta ylimääräinen h. Oikeastaan toivoisin, etteivät huomaisi vaan osaisivat nauttia vain siitä, miten maa on kaunis ja Luojan taivas kirkas.

Hyvää uutta vuotta!