Jospa alkaisimmekin muuttamaan normeja

Olen alkanut viime aikoina miettimään, pitäisikö joitakin suomen kielen oikeinkirjoitussääntöjä muuttaa tai ainakin väljentää. Näyttää nimittäin siltä, että useimpien luontainen kielitaju on niitä vastaan. Vaarana on, että puhuttu ja kirjoitettu kieli alkavat hiljalleen erkaantumaan toisistaan.

Käsi sydämelle: joko ehdit äskeistä kappaletta lukiessasi kaivata punakynääsi tai ihmetellä, miten suomen kielen lehtori ei hallitse alkeellisimpiakaan yleiskielen normeja? Jostain syystä alkaa tekemään herättää monissa melkoisia intohimoja. Mistä tämä johtuu? Mikä tekee siitä niin ärsyttävän?

”Väärä” verbimuoto ei aiheuta mitään ymmärrysongelmia eikä ole mikään outous kielisysteemin kannalta – sanommehan ihan sujuvasti ruveta tekemään. Se, että suomen kieleen on ylipäätään aikanaan laadittu normi, jonka mukaan alkaa-verbin kanssa pitää käyttää A-infinitiiviä (1.inf. latiivia) eli tyyppiä alkaa tehdä, on puhdas kielimiesten sopimusasia, jossa olisi voitu päätyä toisenlaiseenkin ratkaisuun. Senaikaiset normittajat vetosivat kielihistoriaan ja murre-eroihin, mutta näillä seikoilla ei ole nykykielen kannalta merkitystä.

Tiedän, etten ole ainut, joka omia tekstejä tarkistellessaan löytää sieltä alkaa tekemään -muotoja silloinkin, kun tosissaan keskittyy kirjoittamaan normin mukaista kieltä. Vielä todennäköisempää on törmätä niihin silloin, kun ei tietoisesti mieti oikeinkirjoitussääntöjä. Tätä käsitystä vahvistaa opiskelija Márton Hirvosen kandidaatintutkielma, jossa tutkittiin kahta lukiolaisryhmää, toista Itä- ja toista Länsi-Suomessa. Tutkimuksen perusteella alkaa tekemään -muodot ovat luontaisia sekä itä- että länsisuomalaisille nuorille.

Oletukseni on, että alkaa tekemään ärsyttää siksi, että normi on monille suomalaisille aikanaan koulussa iskostettu niin lujasti, että siitä on vaikea luopua – jopa järkiselitysten edessä. Meissä synnyttää syvää tyytyväisyyttä, kun saamme toisen virheestä kiinni ja voimme kokea olevamme itse oikeassa.