Kemin Jokke, Noomin mies ja suden suudelma

Eilisillan uutislähetyksen loppukevennyksenä seurattiin lasten raamattuvisan finaalia. Yhtenä tehtävänä oli tunnistaa Ruutin kirjasta tutun Noomin miehen nimi. Vaihtoehtoina olivat ainakin Abimelek, Elimelek ja Risto. Kun tytöt vakuuttivat olevansa varmoja Elimelekistä, toimittaja Mika Tommola pyysi tyttöjä perustelemaan, miksi Risto ei tule kyseeseen.  Tytöt vetosivat siihen, että tämän voi jo päätellä siitä, että Risto on aivan erityylinen nimi.

Samaan asiaan – siihen, miten nimien tunnistaminenkin vaatii kulttuurista tietoa – hätkähdin viikonloppuna toisenkin kerran. Kotiseurakuntani ilmoitus kertoi, että sunnuntaisen tilaisuuden puhujavieraana on Kemin Jokke. Minua ei mainoksen teksti mitenkään hätkäyttänyt, sillä nimi oli tuttu aiemmista yhteyksistä. Osasin yhdistää sen Kemistä kotoisin olevaan Jokkeen, jonka viinanhuuruinen ja rikosten täyttämä elämä oli aikanaan radikaalisti muuttunut uskoontulon myötä. Tällä nimellä mies tunnetaan edelleen, vaikkei hän enää Kemissä asukaan.

Tiedostuin puhujavieraan poikkeavasta nimeämisestä vasta siinä vaiheessa, kun 12-vuotias keskustelukumppanini kysäisi: ” Minkämaalainen se Kemin Jokke on?” Mitä ilmeisimmin kysyjä oli hahmottanut asuinseutua kuvaavan määritteen ”Kemin” etunimeksi (vrt. esim. Kevin). Eikä Jokkekaan varmasti kuulostanut mahdottomalta sukunimeksi – onhan samassa saarnapöntössä nähty vieraita eri maailman kolkilta.

Ja vielä kolmas tapaus, jossa kyse ei ole nimistä vaan siitä, miten tulkintamme perustuvat siihen, mitä odotamme kuulevamme. Eilen autoradiossa soi mökkimatkalla Aki Louhelan ”Suden suudelma”. Alkuun kaikki olimme yksimielisiä siitä, että laulu kertoi” suden suudelmasta” ja siitä, miten ”sydän ulvahtaa”. Sitten alkoi kuitenkin epäilyttää: ettei sittenkin olisi ”suven suudelma” ja sydän, joka ”pulpahtaa”? Kauniina kevätpäivänä ilmeisesti halusimme mieluummin kuunnella romanttista kesälaulua kuin ajatella susia.