Kun yksikin biisi on liikaa

Lähipiiriini kuuluu vireä eläkeläinen, jonka mittarissa on jo 80 ikävuotta. Hän on henkisesti terävä ja seuraa ihailtavan intensiivisesti omaa aikaansa. Häneltä löytyy myös ymmärrystä ja tukea nuorille. Niinpä hän on omassa yhteisössään, kotiseurakuntansa piirissä, monesti toiminut sillanrakentajana eri-ikäisten välillä silloin, kun musiikkimaut ja pukeutumistyylit eivät ole kohdanneet.

Jossain kohdassa raja kuitenkin tulee vastaan; kaikkea ei voi suvaitsevaisinkaan suvaita.  Viime viikonlopun keskusteluissa paljastui, että tässä tapauksessa raja menee biisin kohdalla. Kun nuorisopastori juontaa hengellistä tilaisuutta ja ilmoittaa, että seuraavaksi lauletaan biisi, silloin sydänalassa värähtää. Sama sana saa myös TV7:n uskollisen katselijan sammuttamaan vastaanottimen tai vaihtamaan kanavaa. Nuorten biiseissä, siis lauluissa, ei ole useinkaan mitään vikaa, vaan vika on ainoastaan sanassa, jolla niitä nimitetään.

Kyse ei ole ymmärrysongelmasta, sillä asiayhteys on opettanut, mitä tapahtuu, kun ”otetaan yks biisi”. Merkityksetöntä ei ole kuitenkaan sanan vieraslähtöisyys, sillä sukupolvelle, jolla ei ole ollut mahdollisuutta kielten opiskeluun, biisi ja muut nuoret lainat edustavat maailmaa, johon ei ole pääsyä. Yhteentörmäys syntyy myös siitä, että arkinen slangi-ilmaus esiintyy hengellisessä kontekstissa, jossa on totuttu juhlavampaan kielenkäyttöön. Kuten vaatteet ja aatteetkin, myös sanat erottavat sukupolvia ja erilaisia sosiaalisia ryhmiä toisistaan.