Tutkijasta opettajaksi

Pääsyy pitkään vaikenemiseeni täällä blogissa ovat olleet juuri uudet työtehtävät, jotka ovat vieneet mukanaan.  Lukukausi opiskelijoiden ja opetuksen parissa on ollut antoisa.  Kun tähän asti olen katsonut kieltä ennen muuta siitä näkökulmasta, miten se vaihtelee puhujan ja tilanteen mukaan, lauseopin opettaminen onkin ohjannut huomiotani toisentyyppisiin kielenilmiöihin. Sanomalehtiä lukiessa silmät osuvat nyt otsikoihin, joissa on jokin harvinaisempi lausetyyppi.

Opettaminen on havahduttanut myös huomaamaan sen, että ei ole ollenkaan helppoa löytää sellaisia oikeita tekstejä, joissa ei olisi jotain monimutkaista ajatellen opiskelijaa, joka vasta opettelee lauseopin ydintä.  Toisaalta hankalat ja tulkinnanvaraiset tapaukset ovat usein oppimisen kannalta hedelmällisimpiä. Usein olen kuitenkin turvautunut Petri Tammisen novelleihin ja netistä poimittuihin uutisotsikoihin, koska niissä lauserakenteet ovat olleet riittävän yksinkertaisia

Odotan iloisen jännittyneenä tulevaa kevättä. Jo pari viikon päästä pääsen lukemaan, millaisia havaintoja opiskelijat ovat tehneet sinuttelusta ja teitittelystä, tervehdyksistä ja 3. persoonan pronomineista eli sanotaanko ihmisestä puhuttaessa hän vai se. Kevään aikana pääsen seuraamaan myös monen pienimuotoisen tutkielman valmistumista ja opin taatusti uutta tilanteisesta vaihtelusta, kaksikielisyydestä, kielellisistä asenteista ja monesta muustakin.

Sillä, millainen kuva meillä on kielestä ja mitä siitä tiedämme, heijastuu siihen, millaisiin asioihin kiinnitämme puheessa ja kirjoituksessa huomiota. Kun tulevina viikkoina opetan taiteentutkimuksen opiskelijoille oikeinkirjoitussääntöjä, tarkkailen väistämättä enemmän taas pilkkujen paikkoja, isoja alkukirjaimia ja yhdyssanavirheitä, mutta toivottavasti en vain niitä. On sääli, jos en näe mitään muuta, sillä niissäkin teksteissä, joissa on kosolti virheitä, on useimmiten paljon sellaista, joka ansaitsee tulla huomatuksi.