Miten sujuu small talk?

Sen havaitsin jälleen tällä viikolla, kun liikuin julkisilla kulkuneuvoilla pääkaupunkiseudulla, joka on ymmärtääkseni tässä suhteessa erityisen pahamaineista aluetta.

Jo aamubussissa matkalla Itä-Helsingistä keskustaan opin paljon uutta siitä, miten diabetestä sairastavaa kissaa hoidetaan ja millaisia tapoja tällä 12-vuotiaalla katilla on. Ja ihastuneena seurasin saman päivän iltana, miten nopeasti ja luontevasti eläkeläispariskunnasta tuli hyviä tuttuja 3-vuotiaan tytön ja hänen äitinsä kanssa Keravan bussissa.

Rupattelu tuntuu olevan varsin tavallista myös asiointitilanteissa. Sen olen huomannut esimerkiksi tutkiessani kioskikäyntejä, ks. tarkemmin http://kirjat.finlit.fi/index.php?showitem=2166 . Ostoksensa voi hoitaa kyllä puhumattakin, ja osa asiakkaista asioikin niukkasanaisesti – ilman, että siitä syntyy mitenkään epäkohteliasta vaikutelmaa.

Varsin moni kuitenkin käyttää hyväkseen ne mahdollisuudet, jotka lyhyenkin asian hoitaminen tarjoaa rupattelemiseen. Rupattelu harvoin edes pidentää käyntiä, sillä useimmilla on taito ajoittaa se optimaaliseen kohtaan: esimerkiksi niihin hetkiin, jolloin myyjä on lottokoneella eikä toimenpide itsessään edellytä puhumista.

Kulttuuriimme kuuluu vapaus olla hiljaa ja omissa oloissaan, eikä tätä tarvitse minusta hävetä. Ei kaikkien tarvitse olla suuna päänä tuttavuutta tekemässä. Mutta ehkä jotain voisi kuitenkin oppia.  Anoppini kertoi ryhtyneensä vastikään juttusille afrikkalaissyntyisen miehen kanssa. Mies ilahtui mutta oli hämmästynyt suomalaisrouvan spontaanista eleestä – ei hänen kanssaan kukaan koskaan halua jutella.

Haluan rikkoa tämän stereotypian: ensi kerralla päivittelen lämmintä kesää maahanmuuttajan enkä sen tutun naapurin kanssa.