Logo
Hanna Lappalainen

Hanna Lappalainen toimii suomen kielen yliopistonlehtorina Helsingissä
mutta tarkkailee kielenkäytön ilmiöitä myös asuinseudultaan
Etelä-Karjalasta käsin. Hän on työskennellyt aiemmin Kotuksessa ja
tutkinut mm. vuorovaikutusta Kelassa ja R-kioskilla.

Hanna Lappalainen

31.3.2013 23.11

Tavattoman tyypilliset sanat

Vaikka murteet ovat tasoittuneet, edelleen monen alueellisen taustan voi tunnistaa puhetavan perusteella.. Savolaisen voi erottaa vaikkapa väljistä vokaaleista, oululaisen nää-pronominista ja eteläpohojaalaasen siitä, että i-loppuisen diftongin sijasta onkin pitkä vokaali. Luotettavan päätelmän tekeminen vaatii yleensä useamman kuin yhden piirteen bongaamisen.

Sen lisäksi, että liitämme joidenkin ihmisten puhetapaan alueellisia tuntomerkkejä, ainakin itse huomaan, että jotkin sanat ja yksilöt linkittyvät mielessäni toisiinsa. Kyse ei ole siitä, etteikö joku muukin kyseistä sanaa käyttäisi, vaan syystä tai toisesta tietty sana tuo tietyn henkilön mieleeni.  Olkoon ensimmäinen esimerkkini intensiteettisana tavaton (esim. tavattoman kaunis, tavattoman erikoinen). Se tuntuu olevan erään maallikkosaarnaajan suosikkisana, ja tätä nykyä kun sen kuulen, en voi olla ajattelematta kyseistä henkilöä. Valitettavasti en nykyään kykene kuuntelemaan hänen puheitaan tekemättä mielessäni tukkimiehen kirjanpitoa siitä, kuinka tavattoman usein hän sanaa käyttää.

Sanat veikeä ja metka puolestaan yhdistyvät edesmenneisiin isoäiteihini. Toisella heistä oli metkat jutut, toinen kuvaili usein esimerkiksi pieniä lapsia veikeiksi. Syy siihen, että liitän nuo sanat vahvasti mummeihini, ei ole se, että he olisivat viljelleet sanoja ylettömän tiheästi vaan ennemminkin se, että muut lähipiirisssäni eivät noita sanoja ole käyttäneet.

On myös ilmauksia, jotka yhdistyvät mielessäni salamannopeasti johonkin työtoveriini, jonka kanssa olen ollut tiiviisti tekemissä. Osa on ammattislangia, osa kumpuaa ehkä puhujan lähtömurteesta, osa on mahdollisesti kyseisen henkilön omaa innovointia. Toisinaan huomaan sanojen tarttuvan. Kun saan itseni kiinni siitä, että käytän tai olen käyttämäisilläni ”Marja-Leenan sanaa” tai ”Johannan fraasia”, pysähdyn miettimään: voinko tai uskallanko? Vaikka kieli on yhteistä omaisuutta, silti tunnen olevani kuin varkaissa. Kuulostanko aidolta vai leimaudunko imitaattoriksi? Voinko ottaa omaan repertoaariini entuudestaan kuulimattoman sanan tai sanonnan haltuuni ja kuulostaa kuitenkin itseltäni?

 


Palaa otsikoihin | 3 puheenvuoroa | Keskustele




Copyright © Kotimaisten kielten keskus