Mikä sulki puheliaan 4-vuotiaan suun neuvolassa? Kyse ei ollut ujoudesta vaan siitä, ettei tyttö osannut mielestään matkia lääkärin aksenttia.
Monelle
varmaan on tuttua se, että oma puhetapa mukautuu puhekumppanin puhetavan mukaan.
Välillä muutos on tahatonta ja tiedostamatontakin, toisinaan tietoista ja
tarkoituksellista. Joskus se, että huomaan omaksuvani toisen suosimia sanoja,
synnyttää minussa huvittuneisuutta. Joskus taas melkein kiukuttaa, kun kuulen
käyttäväni aivan vieraita murrepiirteitä. Yksilölliset erot lienevät suuret
siinä, miten helposti toisen puhetapa tarttuu. Muutamat ystävät ovat kertoneet,
että he pystyvät arvaamaan lastensa puhetavasta, keiden kanssa nämä ovat päivän
viettäneet. Tutkimuksissa puhetavan mukauttaminen on tulkittu merkiksi siitä,
että puhuja haluaa miellyttää puhekumppaniaan.
Kyky
mukauttaa omaa puhetapaa kehittyy ilmeisen varhain. Sen voi havaita vaikka
kuulostelemalla lasten roolileikkejä. Vaikka olen ollut tietoinen siitä, että
jo alle kouluikäiset pystyvät vaihtelemaan puhetapaansa, ystäväperheen tyttären
tarkkakorvaisuus ja vahva näkemys mukauttamisen välttämättömyydestä yllätti.
Tyttö,
joka on luonteeltaan reipas ja sosiaalinen, vaikeni äitinsä hämmästykseksi täysin
neuvolan 4-vuotistarkastuksessa. Lääkäri ei saanut hänestä irti sanaakaan. Äitiparalla
oli täysi työ vakuuttaa lääkärille, joka epäili, osaako tyttö muodostaa
lauseita, että normaalisti tyttö puhuu kuin papupata ja juttelee ummet ja
lammet. Kun äiti sitten kotimatkalla tenttasi tyttöä, miksei tämä suostunut
pukahtamaan lääkärissä, tyttö ilmoitti, ettei pystynyt, koska ei millään
osannut puhua samalla tavalla kuin lääkäri. Kyseessä oli ollut ulkomaalaisen
lääkäri, jonka suomen ääntämys oli äidinkin korvaan selvästi poikkeuksellista.
Tytöllä olisi siis vankka näkemys siitä, että puhekumppanille on vastattava
samassa rekisterissä, kuin mitä tämä itse käyttää. Kyseinen tapaus sai äidin
oivaltamaan, miksi tyttö on aina ulkomaalaisille vieraille yrittänyt puhua omaa
”enklantiaan”.
Kuinkahan paljon tuohon mukautumiseen vaikuttaa lapsuuden kielellinen ympäristö (siis pikemmin kuin tuo miellyttämisen halu tms.): omat vanhempani olivat eri puolilta suomea (Viipuri ja ILmajoki), asuimme Sodankylässä ja kotona puhuttiin lähinnä yleiskieltä. Lisäksi sukulaisia oli Turussa.
Minä myötään puhekumppania, jopa huomaamattani. Kerran yritin soittaa ystävälleni ja asunnosta vastasikin näiden talonvahtina ollut tuttava. Puhelimen suljettuani aloin ihmetellä miksi olin saanut peräpohjalaismurteen "päälle". Selvisihän se kun tapasimme myöhemmin: asianomainen puhui oikein kunnolla "h:n päältä".
Mummon ja nykyään kymenlaaksolaisten appivanhempien kanssa sen sijaan tulee puhuttua jotain karjalaan päin. Ja saan oikein varoa etten ala matkia turkulaista tai savolaista, niitä kun en oikeasti osaa ja tiedän itse miten raivostuttavaa on väärin puhuttu murre (h pantu väärhän paikhan. Ei, tuohon panna-sanan muotoon se ei kuulu).