Kuoleva romaanikieli

Hän kuuli romaaneissa käytetyn kielen rutisevan korvissaan, se odotti hänen kommentoivan itseään, ja hän tajusi, että myös hän oli odottanut. Oli odottanut jotakuta, joka pukisi sanoiksi hänen ajatuksensa suomalaisen proosan mitäänsanomattomasta kielestä. Kielestä, joka oli kutistunut hiireksi huoneen nurkkaan, kärpäsenpaskaksi paperille. Jotakuta joka kirjoittaisi jotain joka kuvaisi sen kärsimyksen jonka romaanikieli hänelle aiheutti. Silittäisi ja sanoisi, että se ei ollut sinun syysi. Sinä et ole ainoa joka inhoaa sisäsiistiä ja mitäänsanomatonta romaanikieltä. Ja sanoisi vielä, ettei koskaan enää. Lupaisi ettei koskaan enää, että kirjailijat oppisivat kirjoittamaan elävää kieltä.

Ja löydettyään Santerin kirjoituksen hän ei voinut kuin nyökytellä. Juuri noin, noin se on.

Mutta tajutessaan Santerin kirjoituksessa vihdoin löytäneensä sen mitä oli odottanut, hän ymmärsi ettei koskaan tulisi sitä päivää jolloin romaanikieli pääsisi karkuun hirttosilmukasta johon se oli itsensä asettanut. Että kirjailijat koulutettiin käyttämään toteavaa sähkekieltä, se oli ihanne. Ettei kustantamoissa kukaan huomaisi miten turhauttavaa sisäsiisti romaanikieli on.

Suomalainen romaanikieli ei yli sataan vuoteen ollut kehittynyt mihinkään, vaan polki paikallaan.

"Syksy odottaa talven armahdusta. Minä olen onnellinen, minun onneni on uusi. Se perustuu outoon sopimukseen jonka me viikkojen ja kuukausien aikana miehen kanssa teemme. Kun Elsa on poissa, minulla on perhe. Minä opettelen heitä vasta, mutta rakastan jo."

Riikka Pulkkinen, Totta, Otava 2010

"Mitä olisi kuitenkin kauneus yksin merkinnyt, mutta kun sen ohessa koko hänen olentonsa oli täynnä hempeää, viehättävää suloutta, jok'ainoa liike pehmeä ja sulava, ruumiin asento luonteva, käynti norja ja kevyt. Ei ollut kukaan hänen vertaisensa, ei sinne päinkään."

Minna Canth, Agnes, 1892

Ei, hän oli väärässä. Suomalainen romaanikieli ei polkenut paikallaan, se oli ottanut kolme, neljä, ehkä jopa kymmenen askelta taaksepäin. Ja hän alkoi toivoa, että kirjailijat ottaisivat oppia yli satavuotta sitten kuolleiden kollegoidensa kielestä. Palaisivat edes satavuotta vanhaan, mutta elävämpään kieleen.

Äkkiarvaamatta hän tajusi ehtivänsä kuolla ennen kuin kykenisi tuskastumatta lukemaan ainoatakaan kiiteltyä ja palkittua kotimaista  romaania.

Ja hän itki.