Rakkaus äidinkieleen

Vastasin, että suomen kieli on leipäni, iloni, aivoni ja sydämeni. Se on lähtemättömästi minussa.

Tämän jälkeen keskustelu jatkui hieman arkisemmin sanankääntein, mutta tästä minulle läheisestä ja lähtemättömästä oli koko ajan puhe.

Mikael Agricolan ja suomen kielen päivänä on hyvä pysähtyä miettimään sitä, että kaikilla ihmisillä ei tässä maailmassa ole mahdollisuutta käyttää äidinkieltään. On ihmisiä, jotka eivät saa käyttää omaa kieltään julkisesti, saati oppia sitä koulussa tai puhua työpaikalla. Ja vaikka kukaan ei kieltäisi kielen käyttämistä, on lukuisia tapoja, joilla enemmistöt sysäävät muut kieliryhmät sivuun.

Moni pienikin kielivähemmistö on kuitenkin pystynyt elvyttämään kieltään ja osoittamaan, että rakkaus omaan kieleen kantaa myös silloin, kun olot eivät ole parhaat mahdolliset ja kun ulkopuolinen tuki on vähäistä. Suomestakin löytyy esimerkkejä: inarinsaame ja muut saamen kielet ovat voimistuneet nimenomaan kieliryhmien oman aktiivisuuden ansiosta. Niiden tilanne on muuttunut muutaman vuosikymmenen aikana ratkaisevalla tavalla. Voin vain kuvitella, miltä inarinsaamelaisesta tuntuu, kun hän kuulee lapsenlapsensa lukevan inarinsaamen läksyä tai käyttävän kieltä pihalla toisten lasten kanssa. Menetetyksi tuomittua ei menetettykään.

Enemmistöönkin kuuluva saa rakastaa omaa kieltään. Toivottavasti rakkaus ei sokaise niin, että näkee vain sen yhden arvon eikä huomaa sitä, että myös muilla on omat kalleimpansa.