Hiljaisuuden päiviä

Mahdollisuus hiljaiseen elämään ei jakaudu tasaisesti. Jollakulla on sitä liiankin kanssa, niin että sieluun sattuu, toisen taas on vaikea liukua taukoon touhukkaan ja supersosiaalisen elämänsä keskellä.

Kuulun niihin, joilta irtautuminen itsestä ja muista onnistuu parhaiten kirjan äärellä. Kaunokirjallisuus on ravintoa, leipää, jota ilman ei voi olla. Kun kirjoittaa työkseen toisenlaisia tekstejä, tarvitsee myös juuri niitä tekstejä, joiden lähdeviitteitä ei panna näkyviin vaan joiden lähteistö löytyy ihmisten kohtaloista, mielikuvituksesta, fiktion ja faktan leikkauspisteistä. Ja kun joku kirjoittaa niin kuin ei mitään esteitä olisi, vahvistuu itsekin ja uskoo taas omaan kieleensä.

Hiljaisuuden päivinä olen monien lailla lukenut kahdesta koskettavasta päivästä, Mikko Rimmisen Nenäpäivästä ja Markus Nummen Karkkipäivästä. Näistä teoksista on kirjoitettu jo paljon hyvää eikä turhaan. Jos yhtään epäilee suomen kielen voimaa, sopii tarkistaa kantansa näitä päiviä seuraamalla. Ja samalla saa hienovaraisin viivoin piirretyn  rautaisannoksen suomalaista yhteiskuntaa ja sen tapaa rakentaa eriarvoisuutta. Ja nähdä silti, että aina joku välittää.

Hiljaisuus kirjan äärellä ei ole klisee. Se merkitsee pysähtymistä, mutta vilkastuttaa ihmisen sisäistä elämää. Ja parhaimmillaan auttaa näkemään jotain, mitä ei ennen nähnyt.