Murre?

Niin kuin hyvin tiedetään, meillä puhutaan suomen murteista. Alun perin ”murre” tarkoitti sellaista puhumista, joka jollakin tavalla poikkesi ns. oikeasta kielestä.  Puhuja siis ”mursi” eli jollakin tavalla rikkoi ”oikeaa” kieltä.

Mihin verrataan sitä puhujaa, joka puhuu murretta? Häntä verrataan suomen yleiskieliseen muotoon tai pahimmillaan kirjakieleen. 

Yleiskielistä suomea ei kukaan suomalainen puhu äidinkielenään – vielä omituisempaa olisi puhua kirjakieltä.

Kirjakieli on kirjoittamista varten, ja kirjakielen kirjoittaminen opitaan koulussa. Taka ei sitä kyä nykysin opita, mutta noin periaatteessa opitaan eli semmosta teeskennellään kumminkin. Että opitaan.

Sekä ns. yleiskieli, jota nykyään suomeksi kutsutaan, että kirjakieli ovat sopimuksenvaraisia kielen puhumisen ja kirjoittamisen muotoja. Tässä mielessä ne ovat samanlaisia kuin latina, ei sitäkään kukaan puhu äidinkielenään.

Suomen kieli on oikeastaan abstraktio. Ei meistä kukaan sitä äidinkielenään puhu. Me puhumme tamperetta, muita hämäläismurteita tai savoa tai pohjalaista tai (jatka tästä).

Miten sykähdyttävää onkaan kuulla omaa kieltä toisen suusta ja puhua sitä itsekin.

Erityisenä haaveenani on kuulla oikealla kielellä laulettuna eräitä klassikkoiskelmiä. Esa Pakarinen levytti savon kielellä kappaleen I Who Have Nothing, ja se on upea esitys. Ei kyllä kuulu nykyisten radiokanavien soittolistoihin. Se oli savoa se, ei minun äirinkieltäni.

 Minun toiveeni on Delikah hämäläisten kielellä. Esittäjäksi sopisi Matti Näsä. Tässä vähän alkua:

Rilaila

Kaihrinta vasten näin variojel liittyvän yhteen.

Kaihrin toi peittäny akkunaa or rakkaimpain.

Luanaan on toinen,

syrämmein toppaavan tunsin kun sen nährä sain.