Kieli on. Sopii sanoa.

Ei käy kateeksi sanakirjantekijöitä. Heidän yhtenä tehtävänään on sanan tarkoitteen lisäksi kertoa jotain sanan tyyliarvosta ja käyttöympäristöstä. Tämä näkyy sanakirjoissa siitä, että sanat varustetaan lisätiedoilla halv. (= halventava), ark. (arkinen, kirjoitettuun yleiskieleen huonosti sopiva) tai leik. (= leikillisesti, ei ihan tosissaan sanottu) ja muilla sellaisilla tilannesopivuutta arvioivilla lisämääreillä.

Mistä kertoo se, että aikaisempaa useammin on jouduttu kiistelemään siitä, onko ”neekeri”, ”persu” tai ”ryntäät” sopiva käytettäväksi?

Tuorein kiista kertoo ”ryntäistä”. Mauri Pekkarisen sanottiin sitä käyttäneen laittaessaan henkilön mikrofonia paremmalle paikalle. Erikoista on se, että Pekkarinen kiisti pontevasti käyttäneensä tämmöistä ilmaisua. Outo tapaus, sillä valheella oli lyhyet jäljet: videonauhoitus toi Pekkarisen sanomiset kaiken kansan kuultaviksi, ryntäineen.

Pekkarinen siis oletti, että ”ryntäiden” käyttäminen olisi sopimatonta, ja siksi kiisti niin sanoneensa. Hän siis koki sen kiistämisen arvoiseksi. Melko turhaan, sanoisin; sen verran neutraaliksi sanaksi ”ryntäät” kai yleensä koetaan. Erikoiseksi jää siis vain Pekkarisen ponteva kiistäminen.

Kiista sanojen merkityksistä ja niiden tyyliarvoista kertoo jotain kieliyhteisön tilasta. Eskari-ikäinen lapsi voi sanoa aamiaispöydässä isäänsä paskapääksi, ja hän tietää vallan hyvin poikenneensa aamiaispöydän normaalista, yhteistyöhakuisesta kielenkäytöstä. Samaa sanaa hän voi vertaisryhmässään käyttää vaikkapa tavoitellakseen tilannekohtaisen kieliyhteisön (Niko-Pettari, Sanna-Pettiiina ja Marjamaaria) hyväksyntää ja osoittaakseen yhteistyöhaluista kielenkäyttöä.

Entä kun siirrytään kieliyhteisöstä toiseen eikä ymmärretä sitä, että siirtyminen tarkoittaa myös toisenlaisen kielimuodon käyttämistä? Huonostihan siinä käy. Sahuri Hakkarainen ei katso televisiota eikä lue lehtiä. Hän puhuu mikroyhteisönsä kieltä, jossa ”neekeri” on käypä sana. Ei kansanedustajan järjessä mitään vikaa ole, ei vain ole ollut tekemisissä muiden kielimuotojen kanssa, Sven Dufvan isää mukaillakseni.

Sekaannusta on omiaan lisäämään se seikka, että melko yksityisluontoisessa tilanteessa sanottu repliikki voidaan irrottaa käyttötilanteestaan ja laittaa vaikkapa nettiin tai televisioon.  Siitä tulee siis julkista kielenkäyttöä, vaikka se alun perin ei sitä ollut.

Lopputulema: kieliyhteisö fragmentoituu, sanojen merkitykset ja tyyliarvot joutuvat sekavaan tilaan, sanotun kontekstia voidaan muuttaa siten, että sanottu joutuu omituiseen valoon.

Mestari se, joka ymmärtää sen mitä puhuu ja missä puhuu. Juu, ja varautuu siihen, että hänen sanansa viedään toiseen kontekstiin. Kohta on parempi olla melko vaitonainen.

Mutta olipa hauska kuulla Alexander Stubbin kerrankin reagoivan spontaanisti ja kaunistelemattomasti. Ymmärrän häntä hyvin.