Kielellä tehty isänmaa on isän maa?

Leppäsen huomautus ei ole tutkijoille iso uutinen – isänmaan, suomalaisuuden, maskuliinisuuden ja väkivallan kiinteä side on kyllä pantu merkille. Joillekin se näyttää olleen uutinen. Leppänen sai vastaansa merkillistä älämölöä.

Monet pitivät Leppäsen huomautusta ryppyotsaisen feministin mielipiteenä. He todistivat, että nationalistiset laulut – kuten Lippulaulu ja Maamme – kuuluvat Suomen historiaan ja tenavilla sopii niitä laulattaa.

Perin heikoissa ja umpitolloissa kantimissa on Leppästä moittineiden kritiikki. Leppänenhän ei kieltänyt laulujen laulattamista. Sopii siis laulattaa. Hän ehdotti, että laulujen sanoista keskusteltaisiin kouluissa kirkasäänisten lapsukaisten kanssa. Se on hyvä ajatus.

Entä moittijoiden kannanottoihin sisältynyt ajatus siitä, että sitä mitä on Suomen historiassa tapahtunut, pitäisi sellaisenaan pitää yllä ja uusintaa? Pientä rajaa sentään. Onhan Suomen historiassa sotia, nälkävuosia, pari pahaa tautiepidemiaa ja yksi melkein itse tehty sisällissota. On ihan paikallaan kertoa niistä kouluissakin – mutta miten? Pitäisikö niitä uusintaa ilman keskustelua? Että pannaanpa pojat pystyyn parit nälkävuodet, ne kun kuuluvat Suomen historiaan?  Tai jokin epidemia?  Entäs sisällissota? Ja laulua päälle.

Leppänen oli isänmaan asialla. Hänen moittijansa taas ovat niitä, jotka ovat juuttuneet epä-älyllisiin ja historiattomiin poteroihinsa