Jokaisella on tämänsä, kirjoitti Pentti Saarikoski. Joillakin niitä on liikaa.
Pronomineilla hän ja tämä on kummallakin kirjoitetussa
kielessä vissi tehtävänsä. Tämä viittaa yleensä tekstissä juuri mainittuun
henkilöön. Iso suomen kielioppi antaa tämmöisen esimerkin: ”Ritari polvistui
neidon eteen ja pyysi tämän isältä lupaa viedä neito Roomaan, jossa hänestä
tulisi keisarin puoliso.”
Kieliopin esimerkki on vähän outo: ritari polvistuu neidon
eteen mutta puhuttelee tämän isää. Mitä se siinä neidon edessä tekee kun isälle
puhuu? Mutta tämä on kyllä oikeassa
tehtävässään, viittaamassa neitoon.
Hän ja tämä alkavat mennä iloisesti sekaisin. Tämä
tuntuu tunkeutuvan hänen tilalle. Demonstratiivipronomini on siis siirtymässä
persoonapronominin tehtäviin. Toisinaan hänen ja tämän ylenmääräinen käyttö
johtaa aika hulppeisiin virkkeisiin: ”Vuonna 1981 hänet tuomittiin vankilaan
tämän kritisoitua presidentti Anwar Sadatin hallintoa.” (HS 25.5.2011.) Virke
on päälle päätteeksi kappaleen alussa, jolloin sen omituisuus korostuu.
Varsinkin kappaletta aloittavassa virkkeessä olisi syytä
mainita subjekti nimeltä. Tässä tapauksessa subjekti on El Saadawi – tämästä on
siis hänessä kysymys. Esimerkkivirkkeen asia olisi ollut paremmin ilmaistavissa
vaikkapa näin: ”Vuonna 1981 El Saadawi tuomittiin vankilaan hänen kritisoituaan
presidentti Anwar Sadatin hallintoa.”