Ajattelen positiivisesti - ja kirjoitankin

Tulee mieleen kaikenlaisia asioita: ”Kuinkas olet leiviskäsi hoitanut, Koskela, ja miten on sieluparkasi laita?”

Ei auta muuta kuin siteerata itseään (väistyvä muoto muuten – tilalle tunkee itseänsä):  ”No kyähän toi leiviskä on vähän reissussa rispaantunut, ja pientä laittoo saattaa olla sielussakin.”

Tunnustan. Olen usein kielestä kirjoittaessani ollut negatiivinen eli urputtanut kaikenlaisesta hulttiommuudesta, jota kanssakirjoittajieni tekstissä näen. Hm…  no, toisaalta – onkos toi nyt outo piirre kriitikossa ja sensorissa?  Että menee soppaa väärään kurkkuun, kuten eilen, kun Paasion suvun poliittisia TV-ykkösessä tekemisiä setvittiin. Siinä oli semmoinen kertojan ääni, joka sanoi, että Stalinin miehittämistä maista vain Suomi säilyi itsenäisenä. Stalinin miehittämistä maista? En sano mitään.

Ja jokin aika sitten luin Helsingissä ilmestyvästä paikallislehdestä nimeltä Helsingin Sanomat, että muuan onneton poliisimies (niin ne aina sanoo, vaikka on niitä naispoliisejakin) oli vetänyt aseensa lippaasta ja tullut ampuneeksi vartijan. Vetänyt aseensa lippaasta? En sano mitään.

En sano mitään munauksista, sillä minulla on meneillään negatiivisuudeton tammikuu. Sille on ainakin lehdistön kielenkäytöstä puhuttaessa perusteitakin. Lukekaa vanhoja sanomalehtiä, vaikkapa vuosilta 1900 – 1920. Jumalattoman pitkiä virkkeitä silloin kirjoitettiin; paljon määreitä, lauseenvastikkeita, sivulauseita.  Päälle päätteeksi semantiikka horjui ja outoja vierassanoja käytettiin suruttomasti, semmoisia kuin promulgeerata.  Eipä silti, silloinen viestintä näyttää ainakin kaunokirjallisuuden valossa onnistuneen: Täällä Pohjantähden alla -trilogiassa Koskelan Akseli hitsaa pahemman kerran romulkeeraamisesta.

Nyt alkaa koko tammikuun jatkuva positiivinen jakso. Kansalaiset! Parempaan suuntaan on lehdistön kielenkäyttö pitkässä juoksussa mennyt, vaikka pikajuoksussa ei aina siltä näytäkään. Nykyiset lukio-opiskelijat (ent. koululaiset) eivät lukisi vanhoista lehdistä edes sitä ensimmäistä virkettä, jonka nykyään jotkut kuulemma lukevat. Nääs kun se ensimmäinen virke on kymmenen riviä pitkä. Ja hirveesti outoja sanoja.

Epätieteellisen tutkimukseni perusteella väitän siis, että lehdistön kielenkäyttö on mennyt parempaan suuntaan. Virkkeet ovat lyhentyneet, pitkäpiimäinen narratiivisuus on vähentynyt ja monet keskeiset asiat sanotaan ainakin kahteen kertaan. Lopuksi haastatellaan jotakuta, joka olisi saattanut olla silminnäkijä, kun oli melkein samaan aikaan ollut lähes sielläpäin missä tapahtui. Olisi ollutkin, jonsei olisi juuri ja juuri ollut olematta. Niin kuin se lentomatkustaja, jota haastateltiin kun hän melkein kuoli Etelä-Amerikasta Pariisin matkalla olleen koneen pudotessa mereen. Hän oli aikeissa lähteä samoihin aikoihin Pariiista Etelä-Amerikkaan. Läheltä piti siis! Mitä mahtanee uudella elämällään tehdä?

Sisällöstä en sano mitään. Jokin raja sentään positiivisuudellakin.

Lopuksi monien iloksi tiedoitus: Sekä omasta että Kotuksen blogikirjoittajien puolesta toimestani käsin toivotetaan kaikille lukijoille erinomaisen hyvää uutta vuotta.