Minä häipyy nöyrästi kun itse tulee aidosti

Minä tuntuu katoavan – ainakin persoonapronominina. Katsokaa vaikka itse: seuratkaa tekstejä sillä silmällä. ”Itse ostin juuri kengät”; ”Itse olen sitä mieltä, että…”; ”Itselläni on uusi auto.”; ”Itse asun Itäkeskuksessa.”; ”Itselleni tuli mieleen, että…”

Joissakin tapauksissa ”itse” voi olla tarpeen jonkin asiaintilan täsmentämiseksi. ”Itse ostin kengät” sopii sanoa, jos on juuri kertonut, että samalla kauppareissulla mukana ollut velipoika osti sukat. ”Itse olen sitä mieltä” käy, jos joku toinen on juuri ollut toista mieltä. ”Itselläni on uusi auto, on meinaan tehokas bensaturbo” on tarpeen, jos haluaa korostaa, että Sallan dosentilla on vanhempi  (ja heikkotehoisempi) auto. ”Itse asun Itäkeskuksessa” voi  olla paikallaan, jos on ollut puhetta Lauttasaaressa asuvista.

Useimmissa tapauksissa ”itse” on kuitenkin aivan suotta ”minä”-pronominin tilalla. Aina ei tarvittaisi ”minääkään”.  Riittää hyvin, että predikaatista näkyy subjekti: ”Ostin kengät”

Mitä enemmän olen tarkkaillut tekstejä itsen (en itseni) kannalta, sitä enemmän itse on alkanut ärsyttää. Itseäni itse alkaa jo suorastaan raivostuttaa.  Rupean itsevainoiseksi.

Jos oikein kovasti haluaa itsen avulla korostaa itse itseään ja minäänsä, olisi kyllä tarjolla vielä parempi muodoste, joka esiintyy aika usein Kalle Päätalon tuotannossa paitsi pronominiyhdistelmänä myös metaforisena ilmaisuna. Se ilmaisu on ”itteminä”.

Minusta katoaa kaikki lähimmäisenrakkaus kertalaakista, kun kuulen urheiluselostajan sanovan viidessä minuutissa kuusi kertaa ”lähestulkoon”. Huonolla tuurilla alkavat urheilulähetyksen jälkeen uutiset, joissa joku poliitikko sanoo, että jokin on aidosti ongelma mutta vaatimuksia sen poistamiseksi kuunnellaan nöyrästi.

Jumankauta mua huvita kohta mikään.