Pilkku

No onhan Haavistonkin julisteessa ihan kökkö piste otsikon perässä. (vaikka Haavistoa kannatankin)

Meinaako blogisti, jotta ehdokasta on pidettävä cum laude approbatur -ehdokkaana vaiko cum laude improbatur -arvosanan ansainneena?

Se nyt vaan on tyhmää maksaa liikaa.

...ja minä onneton kun klikatessani luulin, että puhumme "Presidentti on työ"-julisteesta.

Hienoa, että normatiivisten oikeinkirjoitussääntöjen ylimmät auktoriteetit uskaltavat kirjoittaa ajatuksensa julki vailla minkäänlaisia poliittisia vaikuttimia. Pisteet kotiin. Jos tätä massiivista virhettä kyseisen ehdokkaan kampanjassa ei olisi huomattu arvostettavien henkilöiden toimesta, heitä tyhmemmät olisivat saattaneet laittaa väärän numeron äänestyslipukkeeseen. Onneksi tältä nyt säästyttiin. Kansakunta on pelastettu ja minäkin rohkenen sanoa, tosin nimimerkin turvasta, etten tule äänestämään ainakaan tuonkaltaista ehdokasta missään tapauksessa. Kiitos.

Pitäisiköhän plokistin ensin itse opetella kirjoittamaan sana "pilkku" oikein, ennen kuin rupeaa pilkkua viilaten ottamaan kantaa presidenttiehdokkaisiin? (Olikohan "tällätä pikkua" freudilainen lipsahdus?)

Lasse Koskela osannee pilkkusäännöt ja kirjoittaa oikeakielisiä virkkeitä, mutta kökkö kappalejako syö hänen ällänsä. Samassa kappaleessa virkkeiden erottamiseen riittää piste, ja ylimääräisiä rivinsiirtoja on syytä karttaa. Muutamasta virkkeestä voi rakentaa mielekkäitä kappaleita, mutta yksi virke ei riitä kappaleeksi.

Ottamatta sen enempää kantaa ehdokkaaseen tai hänen pätevyyteensä tai sopivuuteensa ei voi kuin hämmästellä, miten mainostoimisto onkin onnistunut tekemään noin alkeellisen ja nolon mokan pilkutuksessa.

Finaalisen lauseenvastikkeen jälkeen käytetään vaistomaisesti pilkkua, koska sitä käytetään englanninkin vastaavissa rakenteissa. Eli kyseessä on selvä anglismi - vai pitäisikö ehkä sanoa "selkeä anglismi".

Kyseessä on väärinkäsitys. Ei Paavo mitään mainostoimistoa valinnut, mainostoimisto valitsi Paavon. Pilkku, eikun piste.

"Presidentti on työ."
Mahtaakohan tuossa edellä savolainen päätoimittaja ohjeistaa toimittajaansa, joka kysyy, saako presidenttiä sinutella.

Älähän hätiköi, Kielimies. Virkkeenalkuisia lauseenvastikkeita on erotettu muusta virkkeestä ainakin 1900-luvun alusta saakka eli jo paljon ennen englannin nykyista maailmankielen asemaa. Ei kaikki sentään ole englannin syytä ainakaan ihan automaattisesti.

Lauseenvastikkeen erottaminen pilkulla on todella yleistä kielenhuollon kannalta muuten moitteettomissa teksteissä. Lauseenvastikehan vastaa lausetta. Kuten itse Koskela kirjoittaa, tämmöistä pilkutusta on harjoitettu ainakin sata vuotta. Minusta kyseiset ylimääräiset pilkut ovat kielenhuollollisista synneistä pienimpiä.

Eivät ne suomen oikeinkirjoituksen pilkkusäännöt nyt niin vaikeat ole, että siinä kannattaisi kielenhuoltajienkin ruveta löysäilemään. Pääsääntö kuuluu yksinkertaisesti: Virkkeen lauseet erotetaan toisistaan pilkulla. Tämän jälkeen seuraa joukko poikkeustapauksia, joissa pilkkua ei kumminkaan käytetä tai se on valinnainen. Nämä poikkeussäännöt oppii keskinkertaisellakin järjenjuoksulla päivässä. Ja lopuksi jämähtää kuin pajavasarasta: Koska lauseenvastike ei ole lause, sitä ei eroteta muusta lauseyhteydestä pilkulla. - Pitää, Koskela, vain pilkkusäännöistä kiinni.

Niin, eiväthän ne pilkkusäännöt tosiaan vaikeita ole. Niiden omaksumatta jättäminen kertonee lähinnä siitä, että ns. kirjakielen osaamisesta ei välitetä. Merkillinen asenne siinä mielessä, että niin monessa tapauksessa asiat hoidetaan juuri kirjoitetun kielen avulla.

Onko nykyinen sääntö perusteltu? Sitä tietenkin sopii miettiä, sillä sopimusasiasta tosiaan on kyse. Ainakin kaksi seikkaa puhuu nykyisen säännön puolesta: 1) Sääntö noudattaa muun säännöstön logiikkaa, 2) Virkerytmin kannalta lauseenvastikkeen jälkeen tällätty pillku on usein huono. Tämä ilmiö korostuu kaunokirjallisessa tekstissä.

Että jos sitten pysyttäisiin nykyisessä ohjeistuksessa ja noudatettaisiin sitä. Onhan tässä sekin ilo, että poikkamat siitä kertovat yleissivistyksen puutteesta?

Pilkkusäännöt ovat kaikkea muuta kuin helppoja tavalliselle kielenkäyttäjälle. Pilkkusääntöjä opetellaan (ja ehkä opetetaankin) liian mekaanisesti: näiden sanojen edellä pitää käyttää pilkkua, näiden taas ei. Tästä taas seuraa jopa ilmiselviä pilkkuvirheitä: "Pekka on pitempi, kuin Matti".

Sen sijaan pitäisi omaksua mm. sellaiset peruskäsitteet kuin päälause, sivulause (konjunktiolause, relatiivilause ja kysyvä sivulause), alisteisuus, rinnasteisuus, lauseenosien erottaminen toisistaan ja lauseenvastikkeet. Tämä loisi pohjan sille, että osaisi soveltaa pilkkusääntöjä edes pääpiirteissään oikein.

Pilkun lisääminen lauseenvastikkeen jälkeen johtunee epävarmuudesta (ei olla täysin selvillä suomen kieliopillisen pilkutuksen perussännöistä), siitä, että lauseenvastike mielletään sivulausemaiseksi rakenteeksi, sekä eräiden vieraiden kielten rytmittävän pilkutuksen matkimisesta.

Viimeksi mainittua voi havaita etenkin suomalaisten opiskelijoiden suomeksi laatimissa opinnäytetöissä. Ilmiö koskee myös esimerkiksi virkkeenalkuisia adverbiaaleja ("Ensinnäkin,- - ") sekä kaksoispisteiden, puolipisteiden ja ajatusviivojen käyttötaajuutta. Jos ja kun lähdekirjallisuus on nykyään lähinnä englanninkielistä, anglistisen interferenssin vaara on ilmeinen.

Alivaltiosihteeri naljaili eräässä kaupan ryöstöuutista parodioivassa sketsissä varsin osuvasti, että "Asiakkaat panivat erityisesti merkille ryöstäjien tavan käyttää pilkkua lauseenvastikkeen kanssa". Niinpä niin.

M'oon yhä edelleen sitä mieltä että, pilkutuksen tarkituskia^H^H^H on sotkea lukijan, lukurytmi. Mitään muuta käyttöä, ei pilkulla ole, paitti jalkapallossa.

(Mmä jaksa kelata sääntöjä,,,,, tökkään pilkun siihen mihin se minun lukurytmini mukaan sopii, jos sen takia pitävät riffraffina, niin... sitähän m'oonki.)

Kyllä sillä pilkulla on joskus suuri merkitys.

"Armoa ei, Siperiaan!"
"Armoa, ei Siperiaan!"