Eihän tämä englanniksi kirjoittaminen niin kauheaa olekaan

Sain runsaasti palautetta alun perin Kasvatus-lehdessä ja myöhemmin täällä Kotus-blogissa julkaisemastani kirjoituksesta ”Miksi en saa aikaiseksi ainuttakaan kansainvälistä artikkelia?”. Kritisoin siinä paitsi englannin ylivaltaa tutkimusten kielenä myös tieteellistä artikkelia tekstilajina. Yllättäen artikkeli löysi myös kansainvälisen yleisönsä, sillä Kalle Kniivilän käännös siitä ilmestyi esperantonkielisessä Libero Folio -lehdessä.

En suinkaan yllättynyt siitä, että monilla tutkijoilla on samanlaisia tuntemuksia kuin minulla. Ahdistus on käynyt selväksi monissa kahvihuonekeskusteluissa. Yliopistoissa puhutaan aivan liikaa ”kv-artsujen” määristä ja aivan liian vähän siitä, millaisia tutkimusideoita itse kullakin on.

Näkemyksiäni myös kritisoitiin. Kommenteissa puolustettiin tieteellisen tekstin määrämittaisuutta ja -muotoisuutta sillä perusteella, että rakenteellinen yhdenmukaisuus helpottaa tekstien tasapuolista arvioimista. Näin epäilemättä on, mutta yhtä lailla ihanteeksi voi ajatella sen, että tekstin rakenteelliset ratkaisut tehdään tutkimuskysymysten, ei laadunvalvonnan ehdoilla.

Palautteesta näkyi myös se, että kielivalintaa pidetään monesti varsin välineellisenä kysymyksenä. Kieli kuin kieli, tärkeintä on yksinkertainen, mahdollisimman yksitulkintainen ilmaisu.

Usko siihen, että mikä tahansa asia voidaan esittää sillä tavalla yksinkertaistettuna, että se välittyy vastaanottajalle juuri sellaisena kuin kirjoittaja tarkoittaa, on mielestäni kuitenkin turhan optimistinen.

*

Puolustaessani tutkijan oikeutta tehdä tutkimusta äidinkielellään taisin vähätellä tiedeyhteisön kansainvälisyyden merkitystä. Tiedettä ei voi tehdä kielitaskussa ilman yhteyttä muualla maailmassa tehtyyn tutkimukseen. Kirjoitan siis mieluusti suomeksi, mutta yhtä lailla mieluusti luen englanninkielistä tutkimuskirjallisuutta ja käyn kansainvälisissä konferensseissa pitämässä englanninkielisiä pienoisesitelmiä (joita kutsutaan oireellisesti ”papereiksi”).

Kansainvälisissä konferensseissa on se hyvä puoli, että ne auttavat kuvittelemaan yleisön kansainväliselle julkaisulle. Maailmalta löytyy ainakin yksi seminaarihuoneellinen tutkijoita, jotka ovat kiinnostuneita tutkimuksestani! Lukijoiden kasvonpiirteiden kuvittelemista huomattavasti tärkeämpää on tietysti se, että näiden mallilukijoiden avulla pystyy määrittelemään sellaisen tiedontarpeen, jonka oma tutkimus voi täyttää.

Kansainvälisessä konferenssissa pitämästäni esitelmästä saadut kommentit auttavat arvioimaan sitä, miten suomalaista kulttuuria käsittelevä tutkimukseni on taustoitettava, jotta se avautuisi myös aiheesta ensi kertaa lukeville. Kyse ei ole ainoastaan kielen kääntämisestä suomesta englanniksi vaan ei-suomalaisten lukijoiden ”odotushorisontin” huomioon ottamisesta.

Tutkimukselle outouttaminen tekee vain hyvää. Vieraan katseelle altistaminen auttaa sekä näkemään omat sokeat pisteensä että avaamaan uusia, hedelmällisiä näkökulmia. Kun kirjoitan Suomessa suomeksi suomalaisuudesta, minun on suorastaan välttämätöntä yrittää aika ajoin astua laatikon ulkopuolelle ja katsoa aihettani ikään kuin näkisin sen ensimmäisen kerran.

*

Nyt kirjoitan täyttä häkää englanniksi. Se on sikäli turhauttavaa, että kirjoitan koko ajan väärin; teen samanlaisia virheitä kuin kirjoittamaan opetteleva lapsi. Toisin kuin äidinkielinen kirjoittaja, joudun jatkuvasti etsimään aivan tavallisia sanoja sanakirjasta. Välillä se on nöyryyttävää, mutta kaikeksi onneksi tutkimushankkeessani on varattu rahaa kielentarkastukseen. Aion opiskella tarkasti kielentarkastajan osoittamat virheeni ja vältellä niitä vastaisuudessa parhaan kykyni mukaan.

Englanniksi kirjoittamisessa on myös nautinnon hetkensä, kun passiivisesta sanavarastosta aktivoituu odottamatta jokin erityisen sopivalta vaikuttava idiomi. Niitähän englannissa tunnetusti riittää. Sitä en tietystikään osaa läheskään aina arvioida, mistä kielen rekisteristä idiomit ovat peräisin ja sopivatko ne siis tutkimustekstiin. Englannin kielikorvani on puolikuuro.

*

Puhe kansainvälisyydestä on keskeinen osa yliopiston ideologiaa. Vaikka nyky-yliopisto ei järjestelmänä kannusta kriittiseen, itsenäiseen ajatteluun, tutkijalla on lupa ajatella kansainvälisyyttä toisin. 

Omaa ahdistustani helpotti sen oivaltaminen, että kansainvälisyys ei ole ”tuolla jossain” vaan että sillä on aina paikalliset ilmenemismuotonsa. Vaikka kirjoitan Suomessa suomeksi suomalaisuudesta, otan samalla osaa eri puolilla maapalloa käytävään keskusteluun kansallisten kulttuurien merkityksistä. Kansainvälisyys näkyy jo tutkimukseni kysymyksenasetteluissa, metodeissa ja lähteissä. Olen kansainvälisen tutkimustradition kasvatti. 

Se ei tietystikään tarkoita, etteikö minun kannattaisi aika ajoin testata näkemyksiäni muunmaalaisilla tutkijoilla.

*

Tämä on viimeinen merkintäni Kotus-blogissa. So long!