Miksi en saa aikaiseksi ainuttakaan kansainvälistä artikkelia?

Jos haluaisin menestyä tutkijana, kirjoittaisin tieteellisiä artikkeleja englanniksi ja lähettäisin ne oman alani arvostetuimpiin ulkomaisiin aikakauslehtiin. Ensin lukisin tarkkaan, millaisia tekstejä kyseisissä lehdissä julkaistaan. Millainen rakenne niissä on? Millaisiin keskusteluihin niissä kytkeydytään? Keihin niissä viitataan?  Mikä on tekstien abstraktiotaso? Miten tutkija tuo tekstissään esille omat valintansa tutkimuksen tekijänä? Erityisen huolellisesti lukisin lehdessä julkaistut kirjoitusohjeet. Ryhtyisin sitten kirjoittamaan valitsemaani lehteen sopivaa tekstiä.

Asiaa voi tietysti ajatella niinkin, että silloin tuo aikakauslehti kaikkine kirjoitus- ja toimituskäytänteineen alkaisi kirjoittaa minua ja tutkimustani.

Menestykseni tiellä on koko joukko käytännöllisiä ja etten sanoisi sielullisia esteitä. Yritän nyt miettiä, miksi nk. kv-artikkelin kirjoittaminen ei minulta suju. Toivon, että tämä omakohtainen (tai sellaiseksi naamioitu) puheenvuoro voisi herättää keskustelua siitä, kuinka mielekästä on mitata tutkijan kykyä ja taitoja englanniksi laaditun määrämittaisen tekstipötkön perusteella.

En osaa ajatella vieraalla kielellä. Ajatteleminen on tutkijan tärkein tehtävä, ja koska kirjoittaminen on minulle ajattelun ulkoistettu muoto, vieraalla kielellä kirjoittaminen tekee ajattelemisestani kömpelöä. Vieraan kielen rajat ovat äidinkielen rajoja ahtaammat.

Analysoiminen on (ainakin ihmistieteissä) kielellistä toimintaa. Koska vieraan kielen käyttäminen pakottaa väistämättä jonkinasteiseen summittaisuuteen, tulkinnan tarkkuus kärsii. Vain äidinkieltä käyttäessäni pystyn maistamaan ilmausten sävyt ja sivumerkitykset. Olen paljon parempi tutkija äidinkieltä käyttäessäni kuin vierasta kieltä solkatessani.

Tieteellinen artikkeli on niin mittansa kuin rakenteensa puolesta kelvoton tekstilaji. Parikymmentä sivua on yleensä liian pitkä siihen, että tutkimuskysymyksen asettama juonirakenne pysyy koossa. Jos ihanteena on se, että yhdessä artikkelissa käsitellään yhtä tutkimuskysymystä, viimeistään kolmannentoista sivun kohdalla tulee kiusaus aloitella vähän toistakin asiakokonaisuutta. Samalla kahdenkymmenen sivun artikkeli on käytännössä kuitenkin liian lyhyt siihen, että siinä pystyisi sanomaan mitään perusteellista, saati syvällistä. Lopputuloksena on muotopuoli raapaisu.

Rakenne tieteellisessä artikkelissa on sama kuin tutkimuksessa. Aluksi esitetään kysymys, tehdään katsaus aiempaan aihetta käsittelevään tutkimukseen, sitten suoritetaan varsinainen tutkimusakti, jonka jälkeen tehdään vielä loppupäätelmät ja mainitaan joitakin mahdollisia jatkotutkimuksen aiheita. Vaikka rakenne on monografioissa hyväksi havaittu, pakottaa se artikkelissa niin tiiviiseen ilmaisuun, että teksti ei enää kommunikoi saati innosta lukijaa ajattelemaan. Vaatimus aineiston seikkaperäisestä esittelemisestä vie usein kohtuuttomasti tilaa analyysin kustannuksella.

Monissa tieteellisissä aikakauslehdissä artikkeleilta edellytetään rakenteellista puhdasoppisuutta; vertaislukijoiden kommentit pakottavat tekstit tasalaatuiseksi metritavaraksi. Koska refereet eivät kiinnitä huomiota niinkään ajatusten omaperäisyyteen tai kysymyksenasettelun ajankohtaisuuteen vaan juuri rakenteellisiin muotovaatimuksiin, uudenlaisia näkemyksiä ja avauksia sisältävät käsikirjoitukset eivät pääse julkisuuteen. Referee-järjestelmä uusintaa niin tuloksia kuin metodejakin.

Tieteellinen kirjoittaminen on viestintää, ja siksi lukija on aina jo kirjautunut teksteihin. Kun kirjoitan, kirjoitan jollekulle. En ehkä kuvittele konkreettista lukijaa mielessäni, mutta osallistun johonkin keskusteluun, ja minulla on jonkinasteinen käsitys siitä, millaisia ihmisiä muut keskustelijat ovat. Osaan arvioida, mitä he tietävät ennalta ja millaisia asioita taas on syytä tekstissä selittää. Oletan, että lukijat tuntevat jonkin verran oman alani oppihistoriaa, keskeiset lähdeteokset ja niissä esitetyt teoriat. Arvioin taustoittamisen tarpeen sen perusteella, että otaksun lukijoilla olevan koko lailla samanlainen oppialaani ja tutkimusaihettani koskeva sivistys kuin minulla. Jokainen taustoittamista koskeva ratkaisuni siis määrittää oletuslukijoitteni joukkoa.

Kansainväliseen tieteellisen aikakauslehteen kirjoittaessani en osaa kuvitella tekstilleni yleisöä. Kun lukijat voivat olla periaatteessa keitä tahansa ja missä tahansa, en tiedä miten aiheeni ja lähestymistapani pitäisi kontekstoida. Minulla ei ole aavistustakaan, miksi he lukevat artikkeliani, mitä he siitä tietävät ennalta tai mihin he siitä saamiaan tietoja käyttävät. En pysty määrittelemään sitä tiedollista puutetta, jonka artikkelini korjaa, tai sitä tiedollista aukkoa, jonka se täyttää. Tyhjille kasvoille kirjoittaminen ei motivoi.

Tutkimusta tehdään yhteisössä. Tiedeyhteisön sisäinen keskustelu on keskeinen tieteellisen laadunvalvonnan mekanismi; se tekee tieteestä tiedettä. Yksiössä yksin tehty tutkimus on tiedettä vasta sen jälkeen, kun se on saatettu muiden tutkijoiden arvioitavaksi. Jos kirjoitan kansainväliselle yleisölle, en saa – referee-arvioiden lisäksi – välttämättä koskaan minkäänlaista palautetta tekemisistäni. Repliikkini keskustelussa on tuomittu ponnettomaksi välihuudoksi, jota muut eivät edes kuule.

Täälläkö minun pitäisi istua työhuoneessani ja sinkautella artsuja pitkin maailmaa!

Kansainvälisyyden käsite kaipaisi ravistelua. Millä perusteella aikakauslehden tekee kansainväliseksi se, että se julkaistaan ulkomailla tai jollakin muulla kielellä kuin suomeksi. Onko Englannissa englanniksi julkaistu lehti jollain tapaa juuri kansainvälinen? Voinko luottaa siihen, että Englannissa julkaistavan tieteellisen aikakauslehden refereet ovat päteviä arvioimaan suomalaista yhteiskuntaa tai kulttuuria käsittelevän käsikirjoitukseni tutkimuksellisia ansioita?

Jos haluaisin menestyä tutkijana, en kaivaisi varta vasten verta nenästäni ja kirjoittaisi tieteelliseen aikakauslehteen puheenvuoroa, jossa kansainvälistä julkaisemista soimataan provokatoriseen sävyyn. Jos en ymmärrä olla lähettämättä tätä tekstiä Kasvatus-lehteen ja jos tuo lehti jostakin syystä ei ymmärrä olla julkaisematta tätä sivuillaan, toivon hartaasti että se tulkitaan kömpelöksi yritykseksi virittää keskustelua monia tuntemiani tutkijoita ahdistavasta paineesta suunnata suurin tarmonsa kv-artikkeleiden tuottamiseen.

Puheenvuoro on julkaistu Kasvatus-lehdessä 4/2011, s. 376-377.