Hakemuskieli on säädetty lupaamaan liikoja

Syyskuu oli yliopistoissa kiireistä aikaa, sillä kuun lopussa päättyi hakuaika useaan apurahaan ja määräaikaiseen tutkijantoimeen. Jostain syystä pahin paine pakkautuu aina viimeisiin päiviin.

Vaikka tutkiminen itsessään on mitä kiehtovinta puuhaa, tutkimussuunnitelman kirjoittaminen saattaa tuntua lannistavalta. Luulen, että yksi syy piilee tekstilajissa. Tutkimussuunnitelmassa pitää olla virtaviivainen, varmaotteinen ja määrätietoinen. Siinä mennään eikä meinata.

Hakemuskielessä minua kiusaa suorasukaisuus, yltiöoptimistisuus. Siinä luvataan tehdä, suorittaa, selvittää, ratkaista. Tutkija ehkä haluaisi pehmentää ja esittää varauksia: pyrin suorittamaan, yritän ratkaista, koetan parhaani mukaan selvittää. Usein jo hyvän kysymyksen keksiminen on tutkijan kannalta merkittävä tulos, mutta sitä on vaikea markkinoida tieteellisenä innovaationa. Rahoitushakemukseen varaukset saati ylenmääräiset pohdiskelut eivät sovi, sillä ne eivät vakuuta rahan myöntäjiä.

On kuitenkin vaikea kertoa preesensissä jostakin sellaisesta, jota ei ole vielä tehnyt. Tutkimusta suunnitellessaanhan ei voi vielä tietää, mihin tutkimuskysymys johtaa ja miten alkuvaiheessa hyvältä tuntunut metodi käytännössä soveltuu kysymyksenasetteluun. Ehkä aineistokin pitää rajata ihan toisella tavalla kuin alun perin ajatteli.

Hyvän tutkimuksen ominaisuuksiin sisältyy itsensäkorjaavuus: jos alkuperäinen kysymyksenasettelu osoittautuu vinoksi, sitä on syytä oikoa. Siitä huolimatta tutkimussuunnitelma on laadittava ikään kuin tietäisi varmasti, miten tutkimus tullaan toteuttamaan. Kieleen se jättää ympäripyöreyttä, suuria lupauksia, jotka kaikuvat onttouttaan.