Metakirjoittamisen ihanuus

Vaikka kirjoittaminen tuntuu aika ajoin haudankaivuulta, kirjoittamisesta voisin kirjoittaa koska tahansa. Harva asia jaksaa innostaa minua yhtä paljon kuin kirjoittamisen prosessin pohdiskelu – kirjoittamalla. Kun tuollaisen asian sanoo itselleen peilin edessä ääneen, alkaa koko touhu tuntua kohtalaisen sisäänpäin lämpiävältä. Kirjoittaa kirjoittamisesta?

Eikä tässä vielä kaikki, sillä luen myös suurella mielihyvällä muiden kirjoittajien kuvauksia omasta työskentelystään. Kerrassaan hienoja puheenvuoroja aiheesta löytyy esimerkiksi kesäkuisen Lahden kansainvälisen kirjailijakokouksen alustusten joukosta. Ehkä kuvittelen niitä lukemalla jotain oppivani, tai sitten niissä kiehtoo vertaiskokemuksen paljaus.

Koska en halua uskoa kirjoittamisen lumon liittyvän vain ja ainoastaan itsensä ilmaisemisen ja esilläpidon pakkomielteeseen, ajattelen niin, että kirjoitusprosessia erittelemällä voi oppia jotain ajattelemisen mekanismeista.

Ja jotenkin asia liittyy myös yksilön maailmassaoloon: jokaisella ihmisellä lienee omat tapansa määritellä rajojaan suhteessa muihin, ja minun tapauksessani nyt vain sattuu olemaan niin, että juuri kirjoittamalla monet asiat löytävät ymmärrettävän muotonsa. 

En väitä, ettei itsensä maailmaan kirjoittaminen olisi narsismin muoto. Omahyväisyyden aiheuttamaa nolouttaan voi kuitenkin yrittää lievittää muistuttamalla itselleen, että kirjallista ilmaisua siivittää usein toive yksityisen laajenemisesta yleiseksi. Siksi minän kirjoittamisesta voi toisinaan olla arvaamatonta hyötyä joillekin muille. Kirjoitustarvettaan häpeävä voi vedota siihenkin, että jokainen kielellinen ilmaisu sisältää kommunikaation mahdollisuuden.