Maailman vaietuin kirjallisuudenlaji

Selailen kolmiosaista kirjasarjaa Taito, Voima ja Taju, ja olen huomattavan kateellinen nykyajan yläkoululaisille. Tällaiset äidinkielenkirjat olisivat saattaneet tehdä omista kouluajoistani vähintäänkin siedettäviä! Koska en ole äidinkielenopettaja, en osaa arvioida, miten nämä Anne-Maria Mikkolan, Minna-Riitta Luukan ja Kaarina Ahosen laatimat oppikirjat toimivat opetuksessa, mutta havainnollistuksista ja esimerkeistä ei niissä ainakaan ole pulaa.

Vaikka tutkin kirjallisuutta ammatikseni ja lueskelen sitä kernaasti myös vapaa-ajallani, en yleensä edes näe peruskoulun tai lukion oppikirjoja. Syksyisin lukion oppikirjoista kirjoitetaan lehdissä, mutta aiheena on niiden hinta, ei laatu. Keskustelu peruskoulun oppikirjoista koskee useimmiten kirjojen kierrättämistä sukupolvelta toiselle. Niiden asiasisällöistä ei kirjoitella sen enempää kirjallisuus- kuin muissakaan lehdissä. Luulisin, että julkisuudessa käyty keskustelu oppikirjojen hyvistä ja huonoista puolista kiinnostaisi paitsi opettajia myös koululaisten vanhempia. 

Kriittinen katse oppikirjoihin olisi perusteltua jo siksikin, että oppikirjallisuuden kustantaminen on liiketoimintaa. WSOYprolla ja Otavalla on yhteensä yli 80 prosentin markkinaosuus peruskoulujen ja lukioiden oppikirjoista. Käytännössä nuo kaksi yhtiötä päättävät, millaisia kirjoja kouluissa luetaan, kuinka usein niitä uudistetaan ja kuinka monia kilpailevia sarjoja tuupataan markkinoille.

Oppikirjamarkkinoiden houkuttelevuudesta kertoo ehkä jotain se, että mukaan on ilmoittautunut uusi toimija, Edukustannus. Uusi uljas kustannusyhtiö kuvailee toimintaansa näin reippain ilmaisuin:

”Uuden kustantajan visio on tuoda oppimateriaalit 2010-luvun oppilaiden mediamaailmaan ja siten osaltaan lisätä viihtymistä koulussa ja varmistaa suomalaisen sivistysyhteisön tulevaisuus. Uusi toimija tarjoaa mahdollisuuden uuden sukupolven oppikirjailijoille.”