Minä vain täällä kirjoittelen

Kirjoittajan – ainakin jos hän aikoo julkaista tekstejään – on  tehtävä jonkinlainen sopimus narsisminsa kanssa. Sopimuksessa käsitellään paitsi kirjoittajan vaikuttimia ja mielihaluja myös hänen vastuutaan lukijoiden mielennouteista. Olenko todellakin valmis siihen, että kuka tahansa voi lukea kirjoituksiani ja että esittämäni ajatukset vaikuttavat lukijoiden ajatuksiin? Haluanko käyttää vaikutusvaltaa tuntemattomiin ihmisiin? Onko minun syytä ottaa huomioon, että joku saattaa tosiaan uskoa, mitä sanon? Entä jos kaikki eivät pidäkään minusta?

Vastuukysymystä voi havainnollistaa internetistä löytyvillä teksteillä, joiden sisältöjä ja sanamuotoja ei selvästikään ole kovin tarkasti harkittu. Niissä narsismia eivät säätele minkäänlaiset periaatteet saati rajoitteet; kirjoittajat eivät välitä tekstiensä seurauksista.

Täältä Kotus-blogista löytyy selvästi vastuullisempia kirjoituksia. Niiden kirjoitustyyli ei välttämättä poikkea toimitetuissa lehdissä ilmestyvistä jutuista, joiden julkaisuprosessi on paljon säädellympi kuin useimpien blogitekstien.

Tekstilajiltaan blogikirjoitukset ovat kolumneja, ja ne taas näyttävät syövän miltei millaista jutun juurta tahansa. Kolumnin tunnistaa usein kirjoittajan kuvasta (ks. yllä), mutta voi niissä havaita muitakin yhteisiä lajiominaisuuksia. Koska kolumni antaa luvan subjektiivisuuteen, yksi tyypillinen konventio liittyy juuri minän esittämiseen. Kolumnistit ja blogikirjoittajat eivät vaikuta häpeävän itsestään puhumista.

Viime aikoina olen lueskellut kirjailijoiden pitämiä blogeja. Ymmärrän hyvin, että on tärkeää tiedottaa ilmestyneistä kirjoista ja että kirjailijan imagolla on tärkeä osansa kirjan markkinoimisessa.  Periaatteessa on ihan mielenkiintoistakin tietää jotain kirjoittajasta henkilönä, mutta blogeja lukemalla voi saada selville enemmän kuin haluaakaan.

Parnasson päätoimittaja Jarmo Papinniemi kirjoittaa lehtensä verkkosivuilla (19.12.2010) kirjailijoiden suhtautumisesta teostensa saamiin kritiikkeihin. Näitä reaktioita voi lukea heidän omista blogeistaan ja Facebookista.

”Menneiden vuosikymmenien kirjailijat tilittivät elämäänsä lähinnä lehtihaastatteluissa, joita annettiin päiväsaikaan ja harkiten. Harva kertoi haastattelijalle todellisista tuntemuksistaan. Sitten kirjailijoista tuli kolumnisteja, ja tunteiden arkku alkoi avautua. Ja 2000-luvun mittaan kuka tahansa saattoi ryhtyä oman elämänsä kolumnistiksi pitämällä netissä blogia.”

Ymmärrän hyvin Papinniemen hämmennyksen. Blogeissaan kirjailijat siteeraavat innoissaan kirjoihinsa kohdistuneet kehut, kun taas moitteet tulkitaan kriitikoiden osaamattomuudeksi. Eräs kirjailija analysoi oman kirjansa arvostelut. Sen narsistisempaa blogikirjoittaminenkaan ei voi juuri olla.

Kirjailijoiden avautumisia lukiessa tulee ajatelleeksi sitäkin, että joidenkin olisi ehkä kannattanut jättää julkisuuskuvan luominen kokonaan kustantajan markkinointikoneiston tehtäväksi. Ylen narsististen blogitekstien pr-arvo kääntyy helposti negatiiviseksi.