Rajansa kieliliberalismillakin

Tunnen monia ihmisiä, jotka hermostuvat aina kielivirheitä havaitessaan. On niitä, jotka ärsyyntyvät sanomalehtien lyöntivirheistä ja lauseopillisista kömmähdyksistä. Toisia kismittää radio- ja televisiotoimittajien puhekieliset täytesanat (niinku, tota). Monet bongailevat erilaisia kömpelöitä kielikuvia (lyhyen tähtäimen suunnitelma) tai muotisanoja (keskiö, haasteet). Kaikilla kielipoliiseilla (tai ehkä pitäisi puhua kielisuojeluskunnasta) on vahva näkemys siitä, että on olemassa hyvän kielen standardi, eikä kenenkään pitäisi kieltä julkisesti käyttämän, jos ei osaa tai ymmärrä sitä noudattaa.

 

Ei olekaan mikään ihme, että monet pelkäävät ilmaista itseään kirjallisesti. Joskus julkaistuista teksteistä voi havaita, että ne on kirjoitettu sisäisen kielipoliisin valvonnan alaisuudessa. Silloin kirjoittamisesta katoaa sanomisen ilo, eikä lukeminenkaan ole kovin kivaa.

 

Itse olen yrittänyt vapautua sisäisestä kielipoliisistani. Minusta on vallan hienoa, että kieliyhteisö voi kommunikoida eri tavoilla eri tilanteissa. Erityisesti minua ilahduttavat uudet vieraslainat. Lapseni esimerkiksi saattavat vahvistaa minuun kohdistuvaa pyyntöä vetoavan väräjävällä äänellä lausutulla pliide-sanalla. Se tulee tietysti englannin sanasta please, jolla ei tunnetusti ole suomessa vastinetta.

 

Lisäksi minua kiehtovat sähköisten viestimien myötä kehittyneet ilmaisut, joita en kylläkään aina ymmärrä. Kännykän valikosta löytää melkoinen kokoelma erilaisia hymy- ja irvinaamoja, jotka kertovat kielen ja kuvan uudenlaisista kytköksistä.

 

Pidänkin itseäni sangen liberaalina kieliasioissa. Mutta rajansa vapaamielisyydelläkin! Ihmettelen esimerkiksi sitä, kuinka helposti me suomenkieliset olemme hyväksyneet sen, että taito on nykyään osaamista, keksinnöt innovaatioita ja ongelmat haasteita. No, ehkä tuosta ei sentään kannattaisi barrikadeille nousta, mutta jonkinlaista kansalaistottelemattomuutta pitäisi kyllä viritellä.

 

Aika lähellä liberalismini rajoja ollaan aina silloin, kun juna on saapumassa asemalle ja kuulutuksessa sanotaan kuta kuinkin näin:

 

”Arvoisat matkustajat

Saavumme hetken kuluttua Turkuun.

Kiitämme kaikkia matkustajia…”

 

Kuulutuksen aluksi meitä matkustajia puhutellaan kohteliaasti joukkona (arvoisat matkustajat). Välittömästi sen jälkeen junan henkilökuntaa edustava kuuluttaja selvästikin lukee myös itsensä mukaan samaan joukkoon käyttämällä sanaa ’saavumme’. Me-muoto luo kuulijoille yhteenkuuluvuudentunnetta. Minustakin on hienoa ajatella, että kaikki junassa olevat kuuluvat samaan ryhmään. Siinähän me yhdessä huristelemme halki suomalaisen maiseman.

 

Sen jälkeen tapahtuu kuulutuksessa kuitenkin outo ryhmien uudelleenjako. Nyt me-muoto viittaakin yksinomaan henkilökuntaan (kiitämme), joka tahtoo tuoda julki kiitollisuutensa matkustajille siitä, että nämä ovat valinneet kulkuneuvokseen junan. Näin pienellä retorisella siirrolla junayhteisön sisään piirtyy väkivaltainen linja, joka jakaa junassa olijat kahteen erilliseen ryhmään. On aika helppoa havaita, että näiden kahden ryhmän välillä on hierarkkinen valta-asetelma. Eihän meillä matkustajilla ole minkäänlaista mahdollisuutta esittää vastaavanlaista kiitosta kuuluttajalle!

 

Junakuulutuksesta ärsyyntyminen ei kuitenkaan vielä uhkaa kielellistä vapaamielisyyttäni. Jo asemalaiturille astuessani olen yleensä jo unohtanut kielimaisemaani kohdanneen ympäristörikoksen.

 

Kerron lopuksi tapauksen, jota vannoutunut kieliliberaalikaan ei sentään voi sulattaa.

 

Kun ajaa autolla parkkihalliin, ennen puomia on laite, josta saa parkkilapun. Ja mitä lukee tuon laitteen pienellä näytöllä? Siinä pahaa aavistamatonta autoilijaa odottaa kahdesta sanasta koostuva käskymuotoinen viesti:

 

”Paina painiketta.”

 

Eipä ole tainnut tuon tekstin laatija saada alkeellisintakaan opetusta kirjallisen esityksen tyylisäännöistä, joista ensimmäisten periaatteiden joukossa muistetaan aina varoitella tautologian vaaroista. PAINA PAINIKETTA! Tuon törkeämpää rikosta suomea kohtaan en ole nähnyt aikoihin. Sen kirjoittaja on ehdottomasti saatettava edesvastuuseen täydellistä kielipiittaamattomuutta uhkuvasta teostaan.