Kun kieli puhuu ihmistä

Vierasta kieltä puhuessani tunnen itseni hitaaksi ja yksinkertaiseksi. Muutun kuin toiseksi ihmiseksi. Suomeksi osaan yleensä ilmaista ajatuksiani vähintäänkin kohtalaisesti ja kuvittelen tulevani kuta kuinkin ymmärretyksi. Mutta vierasta kieltä käyttäessäni olen koko ajan epävarma siitä, saako soperruksestani selvää, ja tarkkailen tiiviisti puhekumppanini ilmeitä havaitakseni, meneekö viesti perille.

 

Minun kohdallani vieras kieli on käytännössä yhtä kuin englanti, tuo maailman käytetyin vieras kieli. Englantia solkatessani lohduttaudun ajatuksella siitä, että englantia äidinkielenään puhuvat ovat tuon kielen aktiivikäyttäjien joukossa vähemmistö. Minun englantini on kuitenkin kaikessa kömpelyydessään ja virheellisyydessään yleisempää kuin se englanti, jota kieltä äidinkielenään puhuvat.

 

Ongelmani ei olekaan kielitaidossa sinänsä. Siitä huolimatta, että todennäköisesti puhun englantia sujuvammin ja sävykkäämmin kuin miljoonat muut tuota kieltä käyttävät, en oikein viihdy englannissani. Joudun tekemään jatkuvasti kompromisseja ilmaisuissani, vetämään kielelliset mutkat suoriksi ja tyytymään rajallisen sanavarastoni tarjoamiin vaihtoehtoihin. Kukapa nyt nauttisi siitä, ettei saa millään sanotuksi mitä haluaa ja miten haluaa.

 

Kun yrittää muovailla suussaan vierailta tuntuvia sanoja, on vaikea olla oma itsensä. Vierasta kieltä käyttäessäni olen valmis uskomaan väitteeseen, jonka mukaan kieli puhuu ihmistä. Jos viettää pitkän ajan ulkomailla, vieraassa kieliympäristössä, oma kielikin alkaa tuntua suussa oudolta.

 

Kirjassaan Syötti David Albahari kertoo miehestä, joka on muuttanut entisen Jugoslavian raunioilta Kanadaan. Uudessa kotimaassaan hän ei ole vuosiin käyttänyt äidinkieltään, ja kun hän sitten alkaa kuunnella ääninauhalta äitinsä kertomuksia, kokemus on vavahduttava:

 

”Sen olin oppinut ymmärtämään kahden viimeisen vuoden aikana Kanadassa hyvin, kenties paremmin kuin mitään muuta, oikeastaan en ole tajunnut enkä nähnyt mitään yhtä selkeästi kuin juuri kielen mahdin. Minusta tuntui, että toinen kieli oli saamassa minua valtaansa, se pakotti sopeutumaan omiin vaatimuksiinsa ja muutti minua toisenlaiseksi. Siinä syy, miksi olin hätkähtänyt kuultuani äidin äänen, en suinkaan siksi, että hänen äänensä olisi tullut haudan takaa, niin kuin yleensä sanotaan, vaan pikemminkin siksi että tunsin, vieläpä hyvin kipeästi, että minun oma kieleni alkoi kiskoa minua uusien isäntieni luota nopeasti takaisin alkuperäiseen olemukseeni.”

 

- David Albahari: Syötti. Suom. Kari Klemelä. Mansarda 2007.