Olli Löytty
Ulkoavaruudesta tulleen turistin saattaisi olla vaikea ymmärtää, miksi niin monet maan asukkaat lukevat tai kuuntelevat heti herättyään uutisia. Unten varjoisista laaksoista palannut ihmisolento haluaa tietää, mitä maan päällä on hänen poissa ollessaan tapahtunut. Siksi hän tulee nauttineeksi aamiaisekseen – muun uutispuuron seassa – sotia ja onnettomuuksia.
Jostain syystä uutisten ruumiskasat eivät kuitenkaan vie hänen ruokahaluaan. Onko kyse empatian puutteesta vai kenties vain tottumuksesta? Entä olisiko esitystavalla mitään osuutta siinä, että traagiset tapahtumat eivät järkytä lukijaansa? Turruttaako asiatyyli? Uutisten kielelliset tyylivalinnat karttavat kaikkea kohosteisuutta. Uutistekstien neutraalia, raportoivaa sävyä myös arvostetaan; sitä pidetään objektiivisuuden takeena. Uutisten ajatellaan tarjoavan säröttömän ja vääristymättömän ikkunan todellisuuteen.
Perinteisillä uutiskielen ihanteilla on kuitenkin rajoituksensa. Etenkin ulkomaanuutisissa korostuu niiden kapea maailmankuva. Näkökulma on turvallisen välimatkan päästä tilannetta tarkkailevan turistin. Sodasta kertovan tekstin subjekteja ovat panssarivaunut ja kranaattitulitus, eivät ihmiset, jotka käyttävät panssarivaunuja ja ampuvat kranaatteja, saati ne, jotka joutuvat niiden tielle. Sotakuvauksen ihmishahmot vaikuttavat lähinnä pelinappuloilta: ”Hallituksen joukot ampuivat ilmeisesti ihmisiä, jotka estivät panssarivaunujen etenemisen naapurustossa.”
Syyrian viimeaikaiset tapahtumat onnistuivat tekemään minuun vaikutuksen vasta kuukausi sitten. Luin pahaa aavistamatta aamiaispöydässä Helsingin Sanomia (22.2.2012), jonka ulkomaanosastolle haastateltu vantaalainen Burhan Hamdon kertoi lapsuutensa kotikaupungista, uutisissa usein mainitusta Homsista. Hän luonnehti paikkaa Syyrian vitsipääkaupungiksi. Tieto järisytti aamiaisrauhaani.
Osoituksena homsilaisten asenteesta lehdessä kerrotaan tarina mongolien valloitusretkestä. Kaupunkilaiset olivat lähteneet hyökkääjiä vastaan varsin omalaatuisiin asuihin sonnustautuneina. He olivat näet laittaneet kattilat kypäriksi ja kiinnittäneet niihin haarukoita ja veitsiä. Mongolit eivät tällaisen näyn edessä voineet tehdä muuta johtopäätöstä kuin jättää kaupungin rauhaan. Nykyään viholliselle ilkkuvaa maanpuolustushuumoria harjoitetaan Facebookissa, Hamdon kertoo.
Hamdonin kuvaukset kaupungissa asuvien sukulaistensa tilanteesta paljastavat jotain sellaista, mistä suurimmassa osassa sotauutisia vaietaan, nimittäin arjen sotatoimien keskellä. Homsissa ei asu keitä tahansa ”syyrialaisia” tai ”arabeja” vaan nimeltä tunnettuja ihmisiä arkisissa askareissaan. Uutisten keskellä se on aika ajoin tarpeellinen muistutus.
Niin turtunut olen kuitenkin eri puolilla maailmaa käytäviin konflikteihin, että homsilaisen arjen kuvaileminen ei yksistään olisi tehnyt minuun minkäänlaista vaikutusta. Sitä vastoin tietoa siitä, että Homsissa asuu nimenomaan huumorintajuisia ihmisiä, en voinut ohittaa sivua kääntämällä. Se jäi vaivaamaan.
Muistin lukeneeni Homsista ennenkin. Maryam Hamadon, vantaalainen lukiolainen, voitti novellillaan ”Seurapiirihai” maahanmuuttajataustaisille kirjoittajille suunnatun kirjoituskilpailun. Hän on syyrialaisen isän ja romanialaisen äidin tytär. Novellissa matkustetaan kesälomalla kertojan isovanhempien ja tätien luo Homsiin, ”joka on suuruudesta huolimatta pieni ja kaikki sukua keskenään”. Vaikka kertoja asuu kaukana Suomessa, hän tunnistaa paikkansa sukunsa verkostossa: ”Minulla on seitsemän tätiä ja kolme setää ja yksi isä – kaikki isoäidin synnyttämiä. Isoisä ja paikat, joissa isoisä on asunut ja siinä sivussa isoäiti, ovat hämähäkinverkko, johon 11 henkeä takertuu, ja kymmenestä hengestä lähtee viivoja eteenpäin. Me olemme läheisiä sekä suomalaisella että syyrialaisella ja romanialaisella mittapuulla.”
Kun uutinen tai novelli antaa homsilaisille kasvot, arabeja ja syyrialaisia koskevat stereotyypit menettävät valtansa ja empatian loitolla pitäminen käy vaikeaksi. Silloin lukija alkaa välittää siitä, mitä Homsin huumorintajuisille ihmiselle on tapahtumassa. Myötätunnon herättäminen ei varmaankaan ole uutisten pyrkimys, mutta ainakin minä haluan elää maailmassa, jossa systemaattista tappamista ei voi noin vain taitella kokoon ja heittää paperikeräykseen.
Palaa otsikoihin | 3 puheenvuoroa | Keskustele
Blogia päivitetty 31.5.2012
Nimen tietäminen ja henkilön tunteminen toimii uhrin turmioksi kyllä. Televisiouutiset vain eivät välitä tällaisesta seikasta raportoida. Kun Riian keskuspuistossa katseli, keitä siihen oli mielenosoittajien joukosta ammuttu neuvostoarmeijan esikuntarakennuksen ikkunoista, kävi kunkin kuolinpaikalle asetetuista tiedoista selväksi, että kaikki seitsemän olivat julkisesti vastustaneet miehitystä ja puoltaneet vapautta ja itsenäisyyttä. Kun etäisyyttä oli vain satakunta metriä, uhrien valikointi oli tarkkampujille helppoa. Miksi Syyriassa olisi toisin? Kannattaa ehkä pitää mielessä, etteivät viholliset tällä kertaa ole huumorintajuisia mongoleja vaan ihan oman maan armeijan sotilaita.
Moskovan exkirjeenvaihtajattaren kommentti on asiantunteva, vaikkei hänkään halua selvään sanoa, mikä uutistekstien ja -kuvien pohjimmainen tarkoitus on. Niitä ei ole tarkoitettu kriittisille yksilökatsojille vaan katsojakollektiiville, jonka olemassaolon epäsosiaalinen edellytys on uutislähetykset. Eikä uutistoimittajien erityisenä tavoitteena todellakaan ole empatian ja myötätunnon herättäminen vaan miljoonatulojen hankkiminen uutiskanavien omistajille.
Yksinäiselle tarkkailijalle: Jokseenkin luovaa tulkintaa vaatii, jos tekstini ymmärretään vihjaavan, että huumorintajuttomia ihmisiä sopii "kaikessa rauhassa" ampua.