Kun joku sanoo julkisesti, että maassa on oltava maan tavalla, hän ei totea itsestäänselvyyttä vaan esittää vaatimuksen. Mutta onko joku asiasta eri mieltä?
Sananparret ovat usein käytettyjä täkyjä
poliittisessa retoriikassa. ”Maassa maan tavalla” on siksikin
tehokas sanonta, että kukaan tuskin on asiasta aivan eri mieltä.
Siitä huolimatta se on herättänyt voimakkaita intohimoja. Kun
suurimman oppositiopuolueen puheenjohtaja käytti sitä
kirjoittaessaan maahanmuutosta, hän tiesi, mitä teki.
Opposition äänitorvi kuitenkin kiisti
tarkoittaneensa lauseella mitään muuta kuin sitä, että Suomessa
pitää noudattaa Suomen lakeja. Jostain syystä hän ei kuitenkaan
kirjoittanut niin vaan käytti monitulkintaisempaa ilmaisua. ”Lakeja
on noudatettava!” kohdistuisi lähinnä niille ihmisille, joilla on
rikollisia aikeita, mutta poliittisena iskulauseena se olisi varsin
ponneton. Käyttämällä vanhaa sanontaa hän tuli vihjanneeksi,
että joku on asiasta eri mieltä tai että joku ei tahdo noudattaa
kansanviisautta. Kun sanoja on opposition äänitorvi, epäily
kohdistuu hallitukseen ja erityisesti sen harjoittamaan
maahanmuuttopolitiikkaan.
Sanonnan monimielisyys piilee sanassa tapa. Se
voi tarkoittaa monenlaisia, monentasoisia asioita. Tavoiksi
luokiteltuja asioita on toki säädelty laeillakin, mutta
lakikirjassa ei puhuta mitään esimerkiksi kättelystä tai silmiin
katsomisesta. Itse yritän opettaa lapsilleni hyvinä pitäminä
tapoja, joita monet suomalaiset aikuisetkaan eivät noudata. Useimmat
noista tavoista eivät ole kansallisia, sillä kuvittelisin niiden
pätevän kaikkialla maailmassa. Kuten nyt vaikka kiitoksen
lausuminen aina, kun siihen on syytä (ja joskus, vaikka ei olisi syytäkään).
Maan tapa ei ole välttämättä aina hyvä.
Muistelen Neil Hardwickin kirjoittaneen yhdestä itsellenikin hyvin
tutusta ”maan tavasta”. Bussi tulee pysäkille ja viereisellä
penkillä istuva henkilö haluaisi nousta ylös, mutta päästäkseen
poistumaan bussista hänen täytyy saada vierustoverinsa nousemaan ja
antamaan tilaa. Hän saattaa liikehtiä jollain tapaa vihjatakseen
aikeestaan mutta ei osaa sanoa mitään. Sopiva repliikki olisi
esimerkiksi: ”Olen jäämässä seuraavalla pysäkillä.”
Hardwick kutsuu tällaisia ihmisiä nimellä mykkä nousija.
Silläkin uhalla, että syyllistyn
populistiseen saivarteluun, haluaisin kysyä arvon
oppositiojohtajalta, pitäisikö maahanmuuttajien muuttua mykiksi
nousijoiksi.
Sanonnan ”maassa maan tavalla”
monitulkintaisuudesta kumpuava ongelma poistuisi, jos käyttäisimme
suunnilleen samansisältöistä englanninkielistä sanontaa, joka
puolestaan on käännös latinankielisestä viisaudesta. Se
kuuluu näin:
”When in Rome
do as the Romans do.”
Siinä ei puhuta tavasta mitään vaan
kehotetaan yksinkertaisesti toimimaan kuten alkuasukkaat. Tästä
kirjoitti oivaltavasti Espanjassa asuva Emilia Savolainen
tamperelaisessa Aviisi-lehdessä. Hän korostaa paikallisen kielen
osaamisen merkitystä.
”Toisinaan olen kiemurrellut myötähäpeän
vallassa, kun ulkomainen kollega ei tervehdi hissiin osuvia
ventovieraita paikallisia. Eipä siitä mitään tulisi, jos asuisin
Espanjassa osaamatta paikallista kieltä tai kuvittelisin, että voin
käyttäytyä umpisuomalaisen tavoin. Varsinkin vapaaehtoisesti
maahan saapuvalla tulee olla nöyryyttä osin luopua kotimaansa
tavoistaan. Olennaista on myös kiinnostus uutta kohtaan. Sitä
kutsutaan myös kunnioitukseksi.”
Voisin kuvitella, että mykästä nousijasta ei
ole vientituotteeksi.
Mykkä nousija kyllä ärsyttää, mutta jos oikeasti väittää, ettei ymmärrä sen nonverbaalia kääntyilyä, on tietysti vain pahanilkinen.
Maan tavoissa on paljon sellaisia tapoja, joista tulisi pikimmiten luopua. Samoin kansanperinteessä on paljon sellaista, jota ei ollenkaan pitäisi "vaalia" vaan kitkeä hevon helvettiin.
Tätä "maan tapaa" on meillä noudatettu näyttävimmin korruptiossa, jota sanotaan vaalirahoitukseksi.
Mutta iltapäivällä minusta tulee taas tapakouluttaja, joka edellyttää kanssaihmisiltään jonkinlaista puhekykyä.