Oudot pahoinvointioireet ja lääkärintutkimukset ovat viime aikoina
stressanneet poikaani niin, että uni tahtoo karata tiehensä iltaisin.
Keskellä
yötäkin on heräilty milloin pahoinvointiin, milloin huoleen sen uusiutumisesta.
Kyseessä saattaa kuulemma olla sisäkorvan virustulehdus, joka tavallisesti
menee itsellään ohi.
Yövalvomisessa otetaan äidistäkin mittaa. Viime yönä minulta meinasi mennä
hermot jossain vesilasin, lämpimämmän paidan ja unisukkien hakemisen välillä.
Poika valisti minua ystävällisesti siitä, ettei tommonen kärsimättömyys tässä
nyt auta, ja pahoitteli sitten sydäntäviiltävän kauniisti: − Anteeksi kun
valvotan sinua äiti.
Tunsin väsyneine ärähdyksineni itseni riittämättömäksi rutjakkeeksi, täydeksi
pölhöksi.
Uuvutti kumminkin niin vietävästi, että alkoi olla epätoivoinen olo –
mitenkä sitä taas huomenna jaksaa työnsä pukata, ja millä sitä unta ja
unirauhaa pyydystetään?
Keksin hakea hyllystä paapan pojalle lahjoittaman Jukka Parkkisen
lastenrunokokoelman Sananjalkoja metsäpolulla
(WSOY 2004), joka ei viimeksi ääneen
lukua aloitellessani oikein oitis sytyttänyt kuulijaa. Olisiko nyt sen oikea aika? Jos
vaikka ei nukuttaisikaan, niin kenties riimejä rimputellessa nautittaisiin öisestä
elämästä.
Perhostoukka karvainen parturille tuli:
− Tukka pois, se kuulutti.
− Tahdon olla puli.
Siitä se alkoi, öinen lohtu.
Vyötiäisellä oli eksistenssiongelma – eksistenssi
tarkoittaa olemassaoloa. Jos ei ole olemassa, on olo aika noloa – hepokatti
lauloi karaokea, minkki neuvoi poikasiaan: −
Annan teille vinkin, se voi joskus pelastaa mikä kunkin, kuka minkin… ja
kas, luettiin myös Kiiltomadon
tekstiviestit, tavattiin arrogantti
Käki-Antti ja kuultiin kuinka kaatopaikan Aatu-rotta etsi uutta kotia – nykyinen on vanha potta, tehty ennen sotia.
Riemastuttavat riimit ajoivat huolet mäkeen.
– Mä arvasin, että jos on rotta niin kohta tulee potta, poika totesi tyytyväisenä
ja nukahti.
Äitiäpä ei enää niin uuvuttanutkaan, sillä hänet oli runous virkistänyt.
Hän luki vielä rivin, pari ja jäi miettimään
josko runoilija ikinään
arvas noita riimitellessään
niiden kirkastavan huolipään
ja loitsivan öisen pulan tään
ihanaan elämään.
Jään kiittämään.
