Corvus coraxit pääsivät yllättämään.
Kiersimme pojan kanssa Kivijärveä tihkuisessa marrasmetsässä, kun
ylitsemme lensi äkkiä viisi niin kohtalokkaasti raakkuvaa korppia, että
pysähdyimme molemmat kuin aaveen nähneinä.
Korpit sopivat mainiosti tilanteeseen, sillä olimme päätyneet
1700-luvulle, muuttuneet sisaruksiksi ja joutuneet hurjaan seikkailuun, jolla
haaksirikkouduimme tämän intiaanisaaren rantaan joitakin vuosia sitten,
menetimme vanhempamme merelle ja saimme tilalle intiaanivanhemmat, jotka
ottivat meidät huostaansa ja opettivat erinäisiä taitoja, kuten nuoliammuntaa
ja poppakonsteja. Ikävä kyllä heimollamme oli erimielisyyksiä saarta asuttavan
toisen intiaaniheimon kanssa, joten metsässä ei ollut aivan turvallista
liikkua. Sitä paitsi meidät oli nyt lähetetty metsänjumalan temppelille
hakemaan muutamia pyhiä, luonnon pelastavia kaluja, kuten metsänjumalan
sormusta, ja ahneet, kaiken kahmivat kolonialistit olivat kannoillamme.
Seuraisi pahoja, jos he pääsisivät temppelille ennen meitä!
− Ne
varottaa meitä, poika sanoi korppeja tähyillen, sillä lähestyimme temppeliä.
Temppelin portilla tarvittava salasana oli jo selvitetty kohtaamiemme
merkillisten olentojen (kuten pitkään, valkoiseen partaansa kompastelevan, kiroilevan
tontun) antamia tehtäviä ratkomalla.
Portilla jouduimme kohtaamaan kaksi väkevää vartijaa, kettupäisen,
kettumaisen Kenubiksen ja linnunnokkaisen, kaljupäisen Razakin, jonka
nyrkinkokoisissa silmissä ei ollut pupilleja – onneksi hän kätki kasvonsa mustaan
huppuun!
Matkalla keräämämme kolme kiveä sopivat temppelin lukkoihin, tontulta
katkaistu parta muuttui avautuvaksi oveksi ja muistimme sisään astujalta
vaaditut vesilintujen nimet.
Selvisimme tehtävästä ja palasimme kotiin metsäpoluilta noussut,
nautinnollisen tiheä raskaus jaloissamme.
Kotona kerroimme pojan isälle korppien vaikuttavasta ilmestymisestä
hiljaisten puiden kätköistä. Nauroivatko ne, krääkyivätkö kauhistavia
salaisuuksia vai kurlasivat kryptistä viestiä kurkuissaan?
Kävimme ihmettelemään erilaisten lintujen ääniä. Poika kertoi
kohdanneensa Hangon rannalla murisevan joutsenen.
Keskustelun inspiroimana jäin maan kylmän kahleissa kevään liverryksiä
kaivaten pohtimaan, miten kuvata siivekkäiden kieltä. Olisiko äidiltä saadusta
Gummeruksen (2001) Suomen ja Euroopan linnut -kirjasta apua?
Kuikka valittaa ja korisee aavemaisesti. Pikku-uikku päästelee pulisevia
trillejä. Silkkiuikku haukkuu ja raksuttaa. Härkälintu karjuu. Merikeiju
kurisee ja nikottelee. Myrskylintu röhkii. Sepelhanhi porisee, harmaasorsa
lörpöttää, sinisorsa rääpättää.
Telkkä narisee soitimella. Teeri pulisee ja suhauttelee. Haarahaukka
hirnuu. Mehiläishaukka viheltää surullisesti.
Viiriäispyyjuoksija ammuu kuin kaukainen lehmä.
Luhtakana kirkuu ja röhkii.
Isotrappi pärisee ja pörähtelee...
Kurise sinä niin minä nikottelen! Laula värisevä trilli ja vastaan
raksuttamalla. Kaklata sinä niin minä pulppuilen. Naksuta ja kalistelen
nokkaani. Kun rääpätät, vihellän hiljaa. Töräytä, minä pärisen. Äyskähdä –
silputan ja tirskutan. Sirahda – rätisen ja surisen.
Laulaisimmeko onomatopoeettisesti noiden ihmeellisten olentojen tapaan?
Gagagaga. Kerk. Grr-ronk. Vi-yy. Ar-ar. Kju-kju. Ang, aak, krik.
Tsök-tsök. A-huuu! Vioo-vioo-vioo, prah-prah, kik-kik-kik-kik, gahk, tshek
tshek, kshoo-khsoo, bit bi-bit! Grouu! Plytt plytt, kur-lii, drrrr, bip,
vii-aah, prrrt, jiff-jiff, hii dii dii dii, gräh!
