Vai pitääkö pysytellä hiljaa kuin kusi sukassa, kuten uutistoimittaja männä vuosina raikkaasti tokaisi Suomen ulkopolitiikasta?
Tässä eräänä iltana uimareissulla tajusin
suorastaan liikuttuneena, miten merkittäviä vappaan olemisen tuokioita vietän (ennen ja jälkeen meditaatioksi muodostuneen läträämisen) uimahallin saunassa ventovieraiden
mummujen kanssa jutustellen. Jos en sinä viikon yhtenä itsenäiselle
uimahallireissulleni varattuna iltana sinne ennätäkään, jää jotakin puuttumaan:
yllättäviä oivalluksia tarjoava, mihinkään erityisesti pyrkimätön, vapaan
vyöhykkeen jutustelu; eräs sellainen kohta arkista viikkoa, jolloin edes minä en ajattele kaiken
aikaa työasioita, suorituksia.
Sillä ei ole oikeastaan niin suurta
väliä, mistä jutellaan. Minua viehättää tuo uimahallin naisten mutkaton,
alaston, puhelias sosiaalisuus; kyky olla tekemisissä toisten kanssa, jakaa
ajatuksia ja kokemuksia.
Usein tulen uteliaana kiinnittäneeksi
huomion puhujan murteeseen. Siitä syntyy kiinnostavia pohdintoja: eräs nainen esimerkiksi
arveli yllättäen kotoisen murrealueensa puhetapaan kuuluvan rasittavaa kateuden
lietsomista. Viime uintireissulla yhtä ihanan puheliasta kotkalaismummua kuunnellessani
muistin äkkiä lämpimästi näyttelijäkurssikaverini Juha Pikkaraisen omaperäisen intonaation
ja kuinka kauniisti hän lauleli ”Kotkan poikii ilman siipii meren aallot
keinuttaa…” Innostuin jopa laulelemaan sitä pukuhuoneen naisille.
Oma puheliaisuuteni askarruttaa
tuon tuostakin: sitä on pitänyt oppia säätelemään. Se on ihan okei silloin kun sille
on tilaus, on pyydetty puhumaan, halutaan kuulla ja onnistun pysymään asiassa. Tunnen
kuitenkin merkillistä syyllisyyttä ja häpeää tilanteista, joissa katson puhuneeni
tai suorastaan lörpötelleeni liikaa, turhia sanoja tai kuulijat väsyksiin, varsinkin
jos se on johtunut siitä, että minua on jännittänyt ja koen puhumisen
turvalliseksi pakokeinoksi.
Liekö se sitten maailmankaikkeuden ja
ihmisluonnon viisasta harmoniavetoisuutta vai mitä, mutta minulla on aina ollut
taipumus rakastua semmoisiin hiljaisempiin kavereihin ja eräillä heistä nähtävästi
vice versa minuun. Siinä on molemmilla opittavaa toisiltaan.
Konfliktitilanteissa tai keskustelussa intoutuessani se merkitsee minun
osaltani verbaalitulituksesta pidättäytymisen ja odottelemisen opettelua, ettei
tule puhuttua toista, toisenlaista ja hitaammin sanoja muodostavaa subjektia lyttyyn.
Siitä huolimatta, että mieluusti
kyseenalaistan turhan höpöttelyni ja pyrin kehittämään tajuani siitä, milloin
sanat ovat paikallaan, minua kuitenkin häiritsee se kulttuurisesti sukupuolittunut
arvojärjestys, millä puhumista ja sanoisinko kielellistä koristeellisuutta tulkitaan:
nainen vaietkoon seurakunnassa, niukkuus on tekstissä joku ihme arvo sinänsä ja
blaa blaa blaa…
Harvoinpa kuulee naiselliseksi
leimattua puhekykyä tai verbaalisuutta kehuttavan, vaikka sillä on myös uutta
synnyttävä, sosiaalisia suhteita luova ja vaaliva, konflikteja ratkaiseva merkityksensä.
Koulukeskusteluissa väheksytään
kerta toisensa jälkeen tyttöjen kielellistä lahjakkuutta ja sen selvittämistä,
miten se itse asiassa liittyy heidän sukupuolittuneeseen kasvatukseensa, josta
voisi olla pojillekin sosiaalista etua. Sen sijaan, että kielevyys nähtäisiin
inhimillisenä resurssina, siitä tuleekin nähtävästi tyttöjen ja naisten harjoittamana
kykynä pulma: ettei ne vaan valtais liikaa tilaa ja menestyis tässä maailmassa…
Osuuskuntaliikkeen legendaarinen
puhuja Yrjö Kallinen nähdään Heikki Kujanpään esittämänä roolihenkilönä
piakkoin Kokoteatteriin ohjaamassani Lipusta revitty tähti -näytelmässä. Taustamateriaaliin
tutustuessani kuuntelin Ylen Elävästä arkistosta nauhoja, joilla mm. rauhanliikkeen
aktiivi Hilkka Pietilä haastattelee Kallista, joka puoli lausetta
haastattelijan kysymystä kuunneltuaan intoutuu jälleen vuolaana, kimaltavana virtana
puhumaan, pohtimaan, ajattelemaan, tuntemaan… Kallinen itsekin toteaa
muistelmissaan humoristisesti, miten hänet valittiin erinäisiin riskaabeleihin
ja hankaliin tilanteisiin sovittelijaksi, koska arveltiin Yrjön puhuvan porukat
pyörryksiin.
Kallista kuunnellessa minulle ei lainkaan
tullut sitä oloa, että no kylläpäs puhuu paljon. Paremminkin, että onpa siinä
antelias mies, ja hänellä on kiire sanoa, tavoittaa jotakin hyvää itsessään ja
kuulijassa niin kauan kuin täällä ollaan.
Pääsisinkö Kallisen esimerkkiä seuraamalla
vihdoin sinuiksi oman puheliaisuusdemonini kanssa?
