Sivistelevät hupsut

Eiköhän tuo sovi naisellekin, tuumasin, ja huomasin vielä opuksen sattumalta ilmestyneen syntymävuonnani. Pitihän se sieltä pelastaa ajelehtimasta − ja ei kun itteensä sivistämään!

Tunnustan: lukaisin löytöni kannesta kanteen, ja nautin häpeämättömästi joka hetkestä. Niin niin, omituisuutensa kullakin… mutta olipa taas vaatimattomassa kuoressa yllättäviä oivalluksia. Sivistyssanoja kiehtovampia olivat eräissä tapauksissa niiden merkilliset suomenkieliset vastineet − nähtävästi tavanomaisesta käytöstä hiipuneita ilmauksia tai toimittajien luovaa kukintaa.

Pitääpä keksiä uusille sanoille käyttöä.

Tulisipa nyt kylänraitilla bryologi, likenologi, iktyologi tai orografi vastaan, niin voisi muina naisina tiedustella, mitä sammalten, jäkälien, kalojen tai vuoristojen maailmaan kuuluu…

Tai hei, mitä jos soittaisi kummitädin matemaatikkomiehelle ja kysäisisi, ootko viime aikoina tota erkalefysiikkaa lueskellu.

− Mitä fysiikkaa?

− Kvantin synonyymi on kato suomeks erkale.

− Erkale? No perkale…

Äitillekin pitäis pirauttaa, on saatava maksuton yösija ohjausviikolle. Pitääpä muistaa kysyä, että voinksmä kiinailla sun luonas… tunteekohan se verbin, onkohan se ollu yleisessäkin käytössä 60-luvulla? Ruotsiksi se on kinesa − onks tää ny reilua kiinalaisia kohtaan?

Kunhan puoliso saapuu kotiin, voisin ilahduttaa sitä merkitsevillä katseilla ja vihjasta, että ootpas sä tänään junonisen näkönen… jos ei se hiffaa, sattuu vielä pahalle päälle ja rupee komentelemaan, täytyy vaan ilmottaa heti alkuunsa, että sä et oo kuule täällä upseerina enkä minä mikään sun kalfaktoris tai tensikkas! Sitten voiskin kysäistä leppeämmin, lämmitetäänkö eilisen ruuan lopuskat, meinaan le beau reste, vai ryhdytäänkö muinaisen Sybarisin kaupungin hekumoitsijoiden lailla sybariiteiksi ja laitetaan jotain oikein lukullista roomalaisen Luculluksen tapaan.

Jos ruuanlaitossa menee meikäläisen mämmikouran osalta jotain pieleen, nyt voin todeta ranskalaisittain pahoitellen, että tuli tommonen pikku fadeesi − säilyy tyylikkyys huomattavasti paremmin kuin jos olis myönnettävä, että mä mokasin.

Onkohan puolisolla ollu tänään historiantunteja opetettavana? Aterian äärellä seurustellessa voisin vaikka kommentoida päivänpolitiikkaa toteamalla, että aivan liian monen kansanedustajan päällimmäisenä ansiona näyttäis nyt olevan melko herostraattinen kuuluisuus, joka − kuten menneisyydestä Herostratoksen esimerkin avulla muistamme − ei ole ennenkään ollu kunniaksi.

Noin ylipäätään tätä meininkiä seuratessa tekis mieli panna pystyyn kunnon charivarit, kissannaukujaiset, Katzenjammer − yheltä jos toiseltakin valtaeliitin pursulta ja selittelevältä grobiaanilta olis syytä Ciceron tapaan vakavasti kysyä: Quousque tandem? − Kauanko meinaat käyttää väärin kärsivällisyyttämme?

Tai miten olis oikein krambambuli?

Sekin poikani eräältä toiselta koltiaiselta oppima, mehukas sana paljastui sivistyneeksi − enkä nyt tarkoita puolalaista kirsikkaviinaa, vaan kunnon mellakkaa. Veljeskansamme unkarilaisten historiaa tervehtien voisin sellaisen yhteydessä Hagforsin ja Mannisen välittämin ilmauksin riehaantua ylistämään sorrettujen vallankumousta:

Éljen, forradalom! Eläköön!

Sivistyssanastoa lukiessani muuten palautui mieleeni sekin, kuinka lapsena opin erään tänä päivänäkin suositun yhteiskuntafilosofisen käytännön nimen.

Vietimme nimittäin kesää Reino-enon eli mummuni veljen sikatilalla.

Eräällä pahnoilla telmivistä possuista kumman omapäisellä oli tapana aina jostakin karsinan aukosta löytää tiensä vapauteen, ja vaikka Reino kuinka tilkitsi reittejä ja nosti riman korkeutta, jo se taas viiletti niityllä sikalan takana metsää kohti iloisesti saparoaan heittäen… ja palasi porukkaan, milloin sattui huvittamaan.

Äitini ryhtyi kutsumaan sitä possua individualistiksi.

Possun havainnollistava esimerkki oli sen verran ilmiömäinen, ettei tarvinnut juurta jaksain sivistyssanan merkitystä selittää.