Germaanista ja suomalaisugrilaista rakkautta

Satuin viime viikolla junalla Jyväskylästä Helsinkiin matkustaessani erään kymmenen ikävuoden korvilla Englannista Suomeen muuttaneen nuorukaisen vierustoveriksi.

Siinä yhtä ja toista jutustellessamme hän mainitsi vanhan tutun objektin sijamuotopulman todeten, että vielä vuosia suomea puhuneenakin on vaikea valita, sanoako esimerkiksi ”omenan” vai ”omenaa”. (Sitä paitsi objektihan voi olla myös ”omena”.) 

... Että millonka sitä partitiivia oikein käytetään ja millonka ei käytetä?

Pöydällä on omena. Mä katon sitä omenaa, ja maistan suussani omenan. Maistan sitä omenaa... Syönkö omenan vai omenaa? Söin välipalaksi omenaa. Söin omenan. Haluan lisää omenaa. Syön vielä omenan. Mä voisin vieläkin syödä omenaa. Kun syö omenan toisensa perään, tulee tosiaan syötyä omenaa... Ottasitko sinäkin omenan? Hei, otatko omenaa? Ota kii tää omena! Älä astu omenan päälle. Älä siis tallo sitä omenaa. Nosta se omena vaikka tohon koriin. Vai pidätsä sen omenan? Voisitsä pitää tätä omenaa? Panitsä sen omenan taskuus? Aiotsä kantaa omenaa taskussas? Kato, toi puu kantaa omenaa. Tossa kasvaa omena! Näätsä ton omenan, joka kasvaa tossa? Etsä nää tota omenaa? Sähän voit mennä poimimaan ton omenan... Älähän putoo kurottaessas sitä omenaa!... Mä katoin ku sä poimit sitä omenaa. Sä poimit tyylikkäästi sen omenan. Oliks siellä enemmänki omenaa? Oliks monta omenaa? Kuoripa se omena. Kuoritsä sitä omenaa? Kuorithan sä sen omenan? Jos ei oo tottunu kuorimaan omenaa, niin sitte jättää omenan kuorimatta, ja syödyks tulee kuorimaton omena... Häh? Ni että syä ny sitte vaikka kuarimati se omena, jos aiot kerta omenaa syärä... syäkkö omenan, vai ekkö syä omenaa?

Äidinkielenään suomea puhuvallehan asia on harvinaisen selvä, sen nyt vaan tuntee ja kuulee tarkoituksensa mukaan, missä yhteydessä käyttää partitiivia ja missä ei. Eikä sitä voi olla partitiivipulmista kuulematta, että suomi on jollekulle vieras kieli. Mitä nyt sinänsä siitä, meneekö ”väärin” vai ei – eikä välttämättä edes mitenkään yksiselitteisesti mene, mutta silti sen vaan kuulee, kuulee kun kuulee: sitä vaan ei käyttäis jossakin yhteydessä, missä joku kielessä oudompi käyttää, ja toisessa yhteydessä sitä taas käyttäis, vaikkei oudompi käytä.

Tämänpäiväisessä Hesarissa Leena Beckerin haastattelema saksalaisfilosofi Wolfram Eilenberger, omaelämäkerrallisen romaanin Finnen von Sinnen (”Hullujako nuo suomalaiset”) kirjoittaja ja suomalaisnaisen aviomies, ihmettelee suomalaisen partitiivin ilmaisemaa osittaisen puhumisen ja rakastamisen filosofiaa – eräänlaista omenansyöntiä sekin.

” Hänen mielestään suomen kieli on usein paljon lähempänä todellisuutta kuin saksa. Esimerkiksi lause, että puhun saksaa, ilmaisee, että kielestä voidaan hallita vain osa. Sama tulee näkyviin lauseessa ”rakastan sinua”, jota suomalaiset eivät tosin koskaan sano. Se ilmaisee, ettei koskaan voi rakastaa toista kokonaan.”

Sivuutetaanpas kysymys siitä, tunnustaako suomalainen rakkauttaan (ja miten se sen tekee) pohdiskellaksemme ilkikurisesti Eilenbergerin suomalaispartitiivisen rakkausfilosofian tulkintaa.  Eilenbergerhän lähtee tässä siitä, että partitiivi ilmaisee osittaista tekemistä – sillä ohjeella junakumppanini pötkii jo pitkälle päättäessään, söisikö omenaa vai omenan.  

Eilenbergerin tulkinnassa kuulostaa siis siltä kuin suomalainen rakastaisi vain osittain ja jo alkaa päältä epäillen, tunnustaisi inhimillisen riittämättömyytensä ja epäröintinsä samaan syssyyn rakkautensa kera.

Germaanihan sanoisi: ”Rakastan sinut” ja odottaisi vastapuolelta samaa omistautumista, minkä Roman Schatzkin pani taannoin kirjansa "Rakasta minut" nimessä merkille. Täytyy tässä nyt kumminkin huomata, ettei tarvitse mennä merta edemmäs kalaan: ilmaisu on tuttu jo ennestään, sillä meillähän on täällä toisena kotimaisena germaaninen kieli. Siispä tullakseen kerta kaikkiaan rakastetuksi tarvitsee vain kääntyä suomenruotsalaisen puoleen – hänkin vakuuttaa täyteläisen intohimoisesti mielikuvia kuumasta älskogista herätellen: ”Rakastan sinut!”

Mutta eipäs jätetä germaanisen ja suomalaisugrilaisen rakkauden filosofiaa vielä tähän päätelmään. Ilmiö muuttuu moninaisemmaksi, kun huomaamme, että partitiivilla on osittaisen tekemisen ilmaisemisen lisäksi toinenkin merkityksensä, nimittäin se ilmaisee päättymätöntä tekemistä: söin kertaheitolla omenan, mutta syön paraikaa, jatkuvasti ja toistuvasti omenaa.

Äkkiä alkaakin näyttää siltä, että germaanin intohimoinen, sinut kaikkineen nielevä rakkaus on kertaluonteisena katoavaista ja tietoista lihallisesta väliaikaisuudestaan siinä missä suomalainen rakastaa nyt ja aikoo rakastaa ja rakastaa vastakin, eikä näe tapahtumalle loppua, jossa se on täytetty, vaan jatkaa päättymätöntä rakastamistaan aavistuksen enemmän abstrahoiden tai henkistäen: ”Rakastan sinua” – aina vain paraikaa tapahtuvaa, kestävää tekemistä suhteessa kohteeseen, joka ei ole vain tämä, tässä näin, kaikkineen käsillä, vaan myös tulevien mahdollisuuksiensa jatkumo...

Mitä taas kielillä puhumiseen tulee, äidinkieleltään suomalainenhan puhuu siinä suomea missä saksaa tai ruotsiakin, eikä siinä tee eroa kielen enemmän tai vähemmän osittaisen hallitsemisen suhteen... Mutta mitäs tulisi päätellä siitä, ettei germaani tee eroa sen välillä, syökö, tappaako vai rakastaako toisen? Jag äter dig, jag dödar dig, jag älskar dig... Suomalainen sen sijaan saattaa kyllä rakastetulleen sanoa hyvinkin objektivoivasti: ”Mä syön sut”, tai: ”Mä tapan sut”, mutta rakkaus sentään erikseen ja vähemmän haltuun ottaen: ”Rakastan sua”, tai: ”Rakstan suo...” – alkaako rakastettu tässä muunnelmassa jo näyttää loputtomalta suolta, johon sitä rakkautta vaan uppoaa ja uppoaa...?

Jotta tämä rakkauden keitos oikein hämmentyisi ja näyttäisi kimäärisen luonteensa, todettakoon lopuksi, että partitiivi on kuulemma itse asiassa konkreettisen erosijan, jostakin lähtemisen tai vaikka kaltevalta pinnalta putoamisen peruja – ja esiintyy myös adverbinsorttisissa ilmauksissa ”tulen ulkoa”, ”tulen kaukaa”, mistä se on vaihtanut lauseopillista asemaa ja tullut subjektin ja objektin sijaksi – subjektina  esimerkiksi lauseissa ”pihalla juoksee poikia” tai ”joessa virtaa vettä”.

Huh huh, paljon on vettä virrannut ja poikia juossut, mutta germaanin ja suomalaisugrilaisen rakkaudesta vaan ei tule valmista.