Teonsanan arvoitus

Viime hetkillä ennen Kalarakastajan painoon lähtöä Maarit soitti kiiruhissaan kustantamosta.

Voi, mitähän vielä? Luulin jo vihdoin laskeneeni teoksen maailmalle, tuli mitä tuli.

Olimme vastikään viimesen päälle setvineet käsikirjoituksen pilkutkin karsien yhden sieltä, toisen täältä, ja oloni alkoi käydä kypsäksi kuin Todella upeeta -sarjan Patsyn äidillä synnytyssalissa:

− Take it away, and bring me another lover!

Maaritin silmään vain oli sittenkin vielä pistänyt eräs kumma verbi.

− Kun täällä sivulla kolkytyks lukee, että joutsen jonhottaa.

− Niin?

− Että onko se tarkoituksella?

− Juu juu, se jonhottaa, vakuutin Maaritille.

Satuin muistamaan kohdan harvinaisen hyvin sen tähden, mistä se sai alkunsa. Kohtasin merenlahdella muuttoparvesta jääneen, jäähän kiinni kohmettuneen joutsenen. Se toi mieleeni eräitä muitakin laumasta pudonneita, epätoivoisia nuorukaisia:

… routa etenee yhtä vääjäämättömästi kuin hallituksen roomalainen meininki ja varpuset nokkivat valoa pilvien tiheydestä täällä, missä tapahtumat ovat vähiä, myyttisiä: hallatar pyyhkäisee hyisen helmansa yli vesien, pudottaa horisonttiin valkean, soivan pisteen: sohjossa jonhottaa viluinen joutsen, lähdöstä myöhästynyt nuorukainen…

− Aha, okei. Varmuuden vuoks vaan soittelin, kun en tunne tällaista verbiä, eikä sitä löytyny sanakirjastakaan, Maarit ihmetteli.

Olisin kai voinut kyseenalaistaa pulman runoelman kohdalla, mutten halunnut osoittaa epäkiitollisuutta toisen tarkkaa työtä kohtaan. Ryhdyinkin sen sijaan tohkeissani selittämään, kuinka olin poiminut sanan itäuusmaalaisen ystäväni puheesta.

− Se on sikäläistä murretta, valistin Maaritia.

Selvä pyy, jonhottava joutsen.

Tulin maininneeksi tapauksesta murretutkijana kunnostautuneelle isälleni.

Isä nappasi syötin ja palasi parin päivän päästä asiaan.

− Ei sillä, että sitä pitääs miksikään muuttaa, muttei sitä jonhotusta taira Itä-Uureltamaalta löytyä.

− Jaa. Minä kyllä muistan ihan selvästi keneltä sen sanan kuulin ja missä. Käveltiin järvenrannalla, ihailtiin joutsenia. Exäni sano niiren jonhottavan.

Romanttiseen muistooni kävelyretkestä palasi lisää yksityiskohtia: näin yllämme kihlajaislahjaksi saadut, joutsenkuvioiset villapaidat…

− Mahtaa olla jonkin aikaa siitäkin tapahtumasta kulunu.

− Ai, että mä oon itteltäni salaa keksiny koko sanan, tai kenties jopa tilanteen?

− Tapahtuuhan sitä.

Soitin exälle. Hän ei muistanut sanoneensa mitään moista.

Oli miten oli, kylmään menehtyvä joutsen jäi marraskuiseen maisemaan jonhottamaan.

Kirjan ilmestyttyä laitoin huvikseni Maaritille sähköpostia ja kysyin, muistaako hän sen joutsenjutun. Myönsin mahdollisesti keksineeni koko jonhotuksen, ja senkin, mistä se on peräisin.

Maaritilta tuli kohta vastaus:

− Eihän se mitään, kyllä jahnuttaa on ihan hyvä sana!

Väitin viime kirjoituksessani, että kieli synnyttelee meissä itse itseään ja leikkii kanssamme.

Tämä tarina käyköön todisteesta.

Vai löytääkö joku sittenkin itäuusmaalaisilta vesiltä jonhottavan joutsenen?

Yhdestä asiasta minä pidän sittenkin kiinni: ei se nyt sentään jahnuta!