Etusivulle
- + Tulosta sivu
Kotimaisten kielten keskus
 
Riitta Korhonen














Riitta Korhonen on Kielitoimiston erikoistutkija. Hän tuli kielitajuiseksi muinoin oppikoulun 1. luokalla: tuolloin ilmeni aivan odottamatta, ettei hänen puhumansa kieli ollutkaan suomea – vaan savvoo. Vuosien mittaan on kielessä sitten riittänyt paljon muutakin ihmettelemistä ja ihastelemista.



Riitta Korhonen

5.2.2011 16.36

Mehän rakastetaan puhua!

Uudet laitteet ja käytänteet sekä äärisääilmiöt synnyttävät paljon spontaania kasvokkaispuhetta, sitä varsinaista naamapuhetta. Ihan viime aikoina tuiki tuntemattomien kanssa jutustelu on ollut vain lisääntymään päin.

Tuntuu siltä, ettei toisten puheelta voi enää missään välttyä. Joka paikassa puhutaan vieraillekin ihmisille vähän väliä. En tarkoita sitä, että julkisissa liikennevälineissä kailotetaan yksityisasioita kännykän välityksellä kanssamatkustavillekin kuultaviksi, vaan aitoja kasvokkaistilanteita. Hanna Lappalainen kirjoitti taannoin ”small talkista” mukavassa blogissaan. Noistakin päivistä tuntemattomien määrä puhealueellamme on kasvanut.

 

Kaupan kassoilla on viime ajat opeteltu ja melkein opittukin käyttämään mitä erilaisimpia maksulaitteita. Vaikka maksaessamme tuijotammekin tiukasti ”korttikonetta”, kommentoimme usein laitteen ulkoasua tai käyttöominaisuuksia myyjälle ja kassajonossa takanamme seisovalle. Eilenkin tavaratalon myyjä sanaili minulle takaisin ja kertoi asiakkaiden laitetta koskevista mielipiteistä. Myös takana seisova kertoi omista kokemuksistaan. Välillämme väreili jaettuja tuntemuksia.

 

Myös apteekissa tai terveysasemalla on entistä enemmän puhetta. Puuskahdamme kanssaodottajille jotain, kun ensin etsimme odotusnumerolaitetta ja sitten sen löydettyämme ihmettelemme numeroiden hidasta vaihtumista. Usein joku odottelija kertoo kokemuksestaan toisessa odotusnumerojonossa. Seuraa myötätuntoista hyminää ja lisää puhetta. Jaettuna moni harmi puolittuu, ellei peräti hälvene.

 

Viimeksi isolla terveysasemalla käydessäni ehdin puhua monenkin ihmisen kanssa, kun tilakartta kädessäni harhailin pitkin sokkeloisia käytäviä etsimässä oikean lääkärin huonetta. Paljon oli yhteistä jaettua hämmennystä ja naurua, päivittelyä käytävien ja ovien määrästä sekä omista reittivalinnoista. Puhuvien joukossa oli myös itseäni paljon nuorempia. Naamapuhe ei ole vain nahistuneiden.

 

Jos laitteet ja laitokset eivät puhuta, ainakin äärisääilmiöt avaavat suun. Talven lumimassojen keskellä on saanut puhua lähes päivittäin. Jopa lumenpudotustöistä varoitellaan vieraita: ”Varohan tippuvia ukkoja ja lumikolia”, huudahti vanhempi vastaantulija jalkakäytävällä. Toviksi pysähdyimme yhdessä katselemaan kohti kattoja ja hämmästelimme lumen määrää ja holtittomalta näyttävää lumen pudottelua. Paljosta lumesta paljon yhteistä puhetta.

 

Tässä kulttuurissa voi tunnetusti myös vaieta. On kuitenkin lohdullista, että tuntemusten kasvokkainen(kin) jakaminen yleistyy. Jaettujen tuntemusten tuottamasta yhteisyyden, ”porukoitumisen” myönteisestä tunteesta kirjoitti äskettäin (30.1.2011) Tiina Lymikin Helsingin Sanomien ihastuttavalla Minä rakastan ‑palstalla. Tuntemusten jakamiseen ei tarvita erillisiä small talk ‑kursseja. Mehän rakastetaan jakaa tuntemuksia. Mehän rakastetaan puhua!

Palaa otsikoihin | 7 puheenvuoroa | Keskustele



Blogia päivitetty 20.3.2012

Kotus-blogi

– kaikkea kielestä

Näillä sivuilla puhutaan kielestä. Kirjoittajina on sekä kotuslaisia että muualta kutsuttuja bloggaajia.

Tule mukaan keskustelemaan, kommentoimaan, antamaan palautetta, ehdottamaan puheenaiheita!

Viestisi julkaistaan, kunhan ne eivät riko lakeja eivätkä ole eettisesti tai muuten epäilyttäviä.

Lue lisää: Kaikkea Kotus-blogista.


Palaute

Ehdota aihetta

 
Poutapilvi web design Oy