Mehän rakastetaan puhua!

Tuntuu siltä, ettei toisten puheelta voi enää missään välttyä. Joka paikassa puhutaan vieraillekin ihmisille vähän väliä. En tarkoita sitä, että julkisissa liikennevälineissä kailotetaan yksityisasioita kännykän välityksellä kanssamatkustavillekin kuultaviksi, vaan aitoja kasvokkaistilanteita. Hanna Lappalainen kirjoitti taannoin ”small talkista” mukavassa blogissaan. Noistakin päivistä tuntemattomien määrä puhealueellamme on kasvanut.

 

Kaupan kassoilla on viime ajat opeteltu ja melkein opittukin käyttämään mitä erilaisimpia maksulaitteita. Vaikka maksaessamme tuijotammekin tiukasti ”korttikonetta”, kommentoimme usein laitteen ulkoasua tai käyttöominaisuuksia myyjälle ja kassajonossa takanamme seisovalle. Eilenkin tavaratalon myyjä sanaili minulle takaisin ja kertoi asiakkaiden laitetta koskevista mielipiteistä. Myös takana seisova kertoi omista kokemuksistaan. Välillämme väreili jaettuja tuntemuksia.

 

Myös apteekissa tai terveysasemalla on entistä enemmän puhetta. Puuskahdamme kanssaodottajille jotain, kun ensin etsimme odotusnumerolaitetta ja sitten sen löydettyämme ihmettelemme numeroiden hidasta vaihtumista. Usein joku odottelija kertoo kokemuksestaan toisessa odotusnumerojonossa. Seuraa myötätuntoista hyminää ja lisää puhetta. Jaettuna moni harmi puolittuu, ellei peräti hälvene.

 

Viimeksi isolla terveysasemalla käydessäni ehdin puhua monenkin ihmisen kanssa, kun tilakartta kädessäni harhailin pitkin sokkeloisia käytäviä etsimässä oikean lääkärin huonetta. Paljon oli yhteistä jaettua hämmennystä ja naurua, päivittelyä käytävien ja ovien määrästä sekä omista reittivalinnoista. Puhuvien joukossa oli myös itseäni paljon nuorempia. Naamapuhe ei ole vain nahistuneiden.

 

Jos laitteet ja laitokset eivät puhuta, ainakin äärisääilmiöt avaavat suun. Talven lumimassojen keskellä on saanut puhua lähes päivittäin. Jopa lumenpudotustöistä varoitellaan vieraita: ”Varohan tippuvia ukkoja ja lumikolia”, huudahti vanhempi vastaantulija jalkakäytävällä. Toviksi pysähdyimme yhdessä katselemaan kohti kattoja ja hämmästelimme lumen määrää ja holtittomalta näyttävää lumen pudottelua. Paljosta lumesta paljon yhteistä puhetta.

 

Tässä kulttuurissa voi tunnetusti myös vaieta. On kuitenkin lohdullista, että tuntemusten kasvokkainen(kin) jakaminen yleistyy. Jaettujen tuntemusten tuottamasta yhteisyyden, ”porukoitumisen” myönteisestä tunteesta kirjoitti äskettäin (30.1.2011) Tiina Lymikin Helsingin Sanomien ihastuttavalla Minä rakastan ‑palstalla. Tuntemusten jakamiseen ei tarvita erillisiä small talk ‑kursseja. Mehän rakastetaan jakaa tuntemuksia. Mehän rakastetaan puhua!