Hänelläkin on oikeus olla sinä ja minä

Monilla on tapana käyttää pronominia hän puheenaiheena olevasta ihmisestä, joka on läsnä puhetilanteessa. Tämä hän-käytäntö konkretisoituu joskus esimerkiksi jatkokoulutus- tai jatkohoitopaikkaa koskevissa neuvotteluissa, jollaisissa käsitellään koulutettavan tai erityishoitoa tarvitsevan ihmisen asioita. Läsnä tuollaisessa neuvottelussa on tarvittavia asiantuntijoita, puheena oleva ihminen itse sekä hänen huoltajansa (kun kyseessä on lapsi tai nuori), lapsensa (kun kyseessä on vanhus) tai puolisonsa.

Se läsnä oleva ihminen, jonka tilasta ja tulevaisuudesta puhutaan, on neuvottelussa siis usein hän. Joskus tilanne on sellainen, että vaikka hän on läsnä ja ajatteleva, ymmärtävä ja kommunikaatiokykyinen, hänen ylitseen ja ohitseen saatetaan puhua ikään kuin hän ei olisi mukana.

Esimerkiksi kun läsnä oleva puheenaihe on lapsi, hänen ei ajatella paljoakaan ymmärtävän sitä, mitä hänestä puhutaan ja mitä hänen kohtalostaan päätetään. Mitä vanhempi lapsi tai nuori kuitenkin on, sitä vaikeampaa hänen varmasti on kuunnella läsnä olevien aikuisten puhetta hänestä, joka onkin hän itse. ”Hänellä ei ole kuin yksi kouluvaihtoehto”, toteavat opetuksen erityisasiantuntijat, ”siellä on sellaista ja tällaista; teidän lapsenne tarvitsee juuri sitä.” Puheena oleva kolmas persoona vaikenee. Hänestä riittää puhetta. Toki häneltäkin jossakin vaiheessa ainakin näennäisesti kysytään: ”Miltä tällainen tuntuisi?” Hän on kuitenkin keskustelun ytimen ja päätöksenteon ulkopuolella. ”Laitetaan hänen paperinsa sitten sinne ja sinne”, kuuluu ehdotus kärpäsen surinana läsnä olevan kolmannen persoonan korvissa.

Riittävän vanhalla ja huonokuntoisella hänellä ei välttämättä mene sen paremmin. Esimerkiksi: ”Miten äitinne vointi on teidän mielestänne täällä olon aikana muuttunut? Onko hän huonommassa kunnossa nyt?” kysyy vanhuspsykiatrisen osaston erikoislääkäri äidin aikuisilta lapsilta, jotka murhemielin katselevat äitinsä väsynyttä olemusta. ”Hän sitä ja hän tätä”, vastaavat lapset. ”Niin, hänellä on ollut sitä, ja hän on tehnyt tätä”, sanovat hoitajatkin. ”Hänellä on nyt enää vain ne ja ne vaihtoehdot”, julistaa lääkäri eikä katsokaan häneen. Puheena ja läsnä oleva kolmas persoona tiedustelee: ”Täytyykö minun vielä kauankin kuunnella tällaista?” Lääkäri puhuu hänelle ensimmäistä kertaa: ”Luulisi oman hoitoneuvottelun kiinnostavan.”

Enimmäkseen kai tällaisissa opintoja ja hoitoja koskevissa neuvotteluissa ollaan hienotunteisia. Asiantuntijat ovatkin kouliintuneita kohtaamaan monenlaisia koulutettavia, hoidettavia ja heidän läheisiään. Ohitse ja ylitse puhumisen vaara on kuitenkin keskusteluissa koko ajan läsnä. Mahdollisesti loppuelämään vaikuttavista ja kipeän henkilökohtaisista asioista puhuttaessa läsnä oleva puheenaihe saattaakin keskustelussa muuttua näkymättömäksi – myös itselleen. Miten läsnä olevalle hänelle voitaisiin taata oikeus olla sinä ja minä?