Kiroilun kauneus ja voima

Lapsuudenkodissani kiroiltiin vapautuneesti: isäni ryyditti puhettaan vahvoilla manauksilla ihan vain vaikuttaakseen miehekkäältä. Hän oli kooltaan varsin pieni mies, jonka ääni kantoi kirousten tulvan taatusti läheiselle hautausmaalle asti.  Kirkkomaan läheisyys varmaan sai ihon kanalihalle, kun isä äärimmäisessä raivonpuuskassa kiljaisi – tavallisesti hevoselle – pahimman mahdollisen kirosanansa: Jeesuksen perkele! Pelotti ja hävetti.

Äitini väitti, ettei hän oikeastaan koskaan kiroile. Tottahan se ei ollut. Naiskiroilussa kuuluivat osin samat sanat kuin isällä, mutta perkele oli lieventynyt perhanaksi ja saakeli eivät oikeastaan pahalta enää kuulostaneetkaan. Pirua kukaan ei kiroiluksi edes mieltänyt: meitä lapsia kehotettiin katsomaan kirkkoon päin, toistelemaan mantraa pirupirupiru ja irvistämään , kun tikkua poistettiin jalasta tai sormesta.

Kouluikäisten lasten myötä perheeseemme vakiintui myös sana vittu, joka alettiin livauttaa milloin mihinkin niin kauan kuin sen tehoon luotettiin. Aikansa kutakin! Omat lapseni lopettivat julkisen teinikiroilun sen jälkeen, kun keittiön ovessa ollut syntilista alkoi täyttyä: aina kun kirosana kuulosti sopimattomalta ja turhalta, kukin merkitsi nimikirjaimensa listaan. Nimiä kertyi oman perheen lisäksi myös koulukavereista, joten menetelmä ei ollutkaan aukoton.

Opettajan kiroilu taitaa edelleen olla tabu; tässä ammatissa ei kiroilla, ei ainakaan oppilaiden kuullen. Joskus kuitenkin on pakko, koska kiroilu helpottaa, naurattaa ja vapauttaa! Perhanan pennut on oikeastaan hellittelyilmaisu, vaikka sitäkin osa nuorisosta paheksui. Vanhassa lastenkirjassa joulupukin kirosana on samperi.

Kiroilu antaa erityissävyn keskustelun kulkuun. Kahden naismatkustajan dialogi perhe-elämän vaatimuksista täytti bussin etuosan vivahteikkaasti sukupuolikirosanoilla: v-sana  väritti vauhdikasta kuvausta lapsiperheen iloista ja aviomiehen ominaisuuksista tavalla, joka oli vastaansanomaton. K-sanojakin viljeltiin tuhkatiheään. Uskottava on, että kiroilemalla maailma otetaan paremmin haltuun kuin ilman kiroilua.

Alakouluikäisten keskinäinen ”homottelu” tuskin kiroilua onkaan; pikemminkin se on käytöstapojen opettelua!

Kaukana ovat ajat, jolloin Perkele elokuvan nimenä ja tunnuslauluna oli monien mielestä paheksuttava ja raju.