Jos tykkään, niin tökkään

En tykkää yhtään siitä, että mielipiteen ilmaisuksi riittää nykyään ´tykkääminen´. Vanhoina hyvinä aikoina kannanotto oli vakavasti otettava vasta sitten, jos se kyettiin uskottavasti perustelemaan. Tunneperusteluissa ei sinänsä ole mitään vikaa; yksi tykkää äidistä, yksi tyttärestä.  Kaikki vain ei ole selitettävissä yksilöiden tunnereaktioilla.

Ongelmallista ja jopa vaarallista on se, että tykkäämisperusteinen ”ajattelu” leviää somesta (!) muuhunkin mediaan. On aika kummallista, että esimerkiksi saksalaisen ministerin  kerrotaan ´haukkuneen´ kreikkalaisia, josta sitten taas kreikkalaiset ´loukkaantuivat´.  Poliitikot kiukustuvat, pyytelevät anteeksi rumia puheitaan, kirjoittelevat blogeihinsa sellaista, mitä kohta katuvat ja yrittävät pyyhkiä pois – ja me kansalaiset saamme tykätä ja tökätä.

Varsinkin ´tökkääminen´ on minusta vastenmielistä. Haluaako tökkääjä, että muistan hänet? Jos, niin mistä? Lapsuuteni puheenparressa ´tökkääminen´ merkitsi kahta asiaa: Silloin sattui, kun tökkäsi vaikkapa sormensa johonkin terävään. Myös ruoka saattoi tökätä, jos oli saanut sitä kyllikseen, samoin ihminen voi aiheuttaa pahan ´tökkäyksen´ periaatteeella Kiitti, nyt riitti.

Nykytökkäämisen vivahteet ovat jääneet minulle vieraiksi, enkä ole aivan varma tykkäämisenkään merkityksestä. Mitä sillä oikeastaan viestitään, kun ´tykätään´? Sitäkö, että ollaan samaa mieltä tykkäämisen kohteena olevasta asiasta tai ilmiöstä, tykätään tykkäämisestä sinänsä, tykätään tykkääjästä, tykätään tavalla, joka oikeastaan tarkoittaa, ettei tykätä…

Vaikka tykkäsin Olli Löytyn viimekertaisesta blogikirjoituksesta oikein paljon, joutuisin todella tekemään töitä yrittäessäni argumentoida, miksi tykkäsin.

Täytynee vain tökätä – ehkä OL tökkää takaisin.