
Kaija Parko on FK (Turun yliopistosta vuosia sitten), äidinkielen lehtori, ilmaisutaidon opettaja ja oppikirjan tekijä. Töissä Forssan yhteislyseossa, joka on maamme vanhin maaseutuoppikoulu. Asuu Somerolla kesät, talvet harrastamatta mitään.

Kaija Parko
Lääkärin ja potilaan välinen keskustelu on herkkä vuoro-vaikutustilanne. Potilaana joutuu muotoilemaan tuntemuksiaan tavalla, jonka tulisi olla paitsi ymmärrettävää myös tarkkaa ja olosuhteisiin nähden relevanttia. Kaikki pitäisi osata sanoa nopeasti, täsmällisesti ja loogisesti. Omat kertomukseni ovat sukulaislääkärin mukaan joka kerta erilaiset ja erilaisella tavalla hämärät. Rohkenen olla eri mieltä.
Vuorovaikutustilannetta vastaanotolla mutkistaa se, että keskusteluun ”osallistujia” on vähintään kolme: lääkäri, minä ja tietokone. Kasvokkainkeskustelusta on tullut kyljekkäin- tai jopa ”vilkaisenpa pari kertaa” -keskustelua. Yhä enemmän menee aikaa potilaan tietojen lukemiseen ja uusien havaintojen kirjaamiseen; on vaativaa sekä kirjoittaa että kuunnella yhtä aikaa. Entäpä, jos tohtorisetä naputtaa koneeseen kaiken sen, mitä juuri hermostuksissani tilitin? Tulivatkohan asiat oikeassa suhteessa? Mikä oli ensin: kuume vai särky, polte vai pistely, unettomuus vai levottomuus? Itku vai hammastenkiristys?
Itse asiassa
koko yhteiskuntaamme vaivaa sama ilmiö. Ilman konetta ei mikään asiointi ole
mahdollista. Silti marssijärjestyksen pitäisi aina olla sellainen, että ensin
kohtaavat ihmiset, keskustelevat, tekevät sopimuksia ja ehkäpä päätöksiäkin.
Vasta sitten on vuorossa kone. Jos kaikki kolme ovat yhtä aikaa remmissä,
tilanne muuttuu – vuorovaikutusta saattaakin johtaa silloin kone, jonne
keskustelun kulku on ennakoitu ja etukäteen ohjelmoitu.
Nuorten sanotaan osaavan toimia multimediaalisesti. Varmaan: luennoilla feisbukataan ja seminaareissa tviitataan. Miten mahtaa olla keskittymisen laita? Toimiiko verkosto asian vain henkilöiden ehdoilla?
Ennen seuraavaa lääkärikäyntiä huvittelen lukemalla keskusteluanalyyttista tutkimusta, Keskustelu lääkärin vastaanotolla (Sorjonen, Peräkylä & Eskola 2001). Sen tapauskuvaukset ovat niin oivalluttavia, että lääkäripelkokin alkaa kaikota. Ensi kerralla ei tietokonetta tuijoteta!
Vastaanotolla hoitaja kuiskutti salaa, että potilastietojen sanelu vie vähemmän aikaa kuin kirjoittaminen. Mutta kuka purkaisi sanelut, kun miestyövuosia ( nais-) pitää vähentää…
Blogia päivitetty 17.6.2013

