Matkoilla kaiken aikaa

Miksi ihmeessä te afrikkalaiset puhutte niin hiljaisella äänellä? Opettajat luokissa, papit rukoillessa, äidit lapsilleen – kaikki puhuvat hiljaa. Vastaus oli selvä: ainakaan kenialaisessa kulttuurissa ei ole sopivaa herättää huomiota äänekkyydellä; se on sivistymätöntä ja kertoo siitä, että ihminen ei hillitse itseään. Tunteita ei näytetä, lapsetkin itkevät salaa. Emäntäni väitti korottavansa äänensä vain palvelustytölleen, jos tämä löi laimin tehtävänsä.

Suomalaisteinien äänenkäyttöön ei vaikuttanut sen paremmin lentokentän kuumuus kuin koneen ahtaus. Kokemuksia vaihdettiin penkiltä toiselle, muiden ihmisten yli roikkuen. Infernaaliseen ilonpitoon ei kukaan aikuinen puuttunut, ei myöskään henkilökunta, vaikka kuulutukset hukkuivat yleiseen hälinään. Melusaastetta on liiallinen ihmisäänikin.

Nuoriso- ja lapsimyönteisenä ihmisenä ymmärrän kyllä riemunkiljahdukset ja sen, että suuret tunteet vaativat ääntä ja tilaa. Nykyisin tosin alkaa jo nolottaa, kun useimmat oppilaani väittävät muistavansa minut äänenkäytöstä – kuulemma huudan koko ajan. Jo lapsena minua varoitettiin huutamasta metsässä, 20 kilometrin päässä asutuksesta!

Äänenkäytön funktiot lienevät pohjimmiltaan varsin atavistisia: äänellä varoitetaan, puolustaudutaan, hyökätään, mutta myös rauhoitetaan, lohdutetaan ja iloitaan. Afrikkalaisnuorten nauru kajahtaa yhtä kirkkaasti kuin meidän, tosin harvemmin.

Puhetta kyllä riittää; puhelimeen puhutaan Keniassa varmaan vieläkin enemmän kuin meillä, tosin niin hiljaa, että kukaan ulkopuolinen ei kuule. Black market  -puhelut puhutaan melkein kuiskaten, se on maan tapa. Suomalaisessa ratikassa sen sijaan puhelimen soidessa vastataan äänekkäästi ja aletaan avoin keskustelu niin ihmissuhteista kuin työkuvioista. Julkinen tila ei yksityisyyttä häiritse.

Uteliaisuus voitti supermarketin rahanvaihtopisteessä: Mitä kieltä puhumme? Ai suomea.

Never heard.