Siitä aina tykänny

Pitkien pyhien ehdottomia televisiohuveja ovat hiihto ja mäkihyppy. On nautinnollista sekä nauttia huimista urheilusuorituksista (muidenkin kuin suomalaisten) että selostajien verbaalitaituroinnista.  Varsinkin mäkihyppyä seuraava kaksikko, Toni Nieminen ja Jani Uotila, saavat varauksettoman ihailuni: oman alan asiantuntijuus yhdistettynä itseironiaan on luonnonlahja. Kun ”peruskoulupohjalta on paha mennä ennustamaan pisteiden yhteissummaa” tai puhutaan ”miehekkäistä suorituksista” silloinkin kun kyse on selvästä epäonnistumisesta, on pakko myöntää, että nämä pojat osaavat luoda urheilujuhlan tuntua. Kaukana ovat sinivalkoiset, patrioottiset äänenpainot menneiden vuosien tyyliin; nyt ihaillaan osaamista, ”tekemistä”, yli kansallisten rajojen – ainakin mäkihypyssä.

Hiihdossa ollaan varovaisempia. Ehkä liika hehkuttaminen muistuttaisi surullisenkuuluisasta doping-juhlasta Lahdessa. Asialinjalla edeten kerrotaan urheilijoiden urasta tai ihmetellään ääneen puolalaistytön ylivoimaa tai eteläeurooppalaisten hiihtäjien nousua. Joskus varsinainen kilpailun selostaminen jää asiantuntemuksen esittelyn varjoon, ja katsoja saa arvailla, missä kaukana ovat Aikku, Roponen, Sami, Ville tai joku muu.

Tutuista urheilijoista puhutaan etunimillä, voittajista myös lempinimillä. Morgenstern taipuu luontevasti Morgiksi  ja Schlierenzauer Schliiriksi!  Luuserit ovat harriolleja, mutta Janne on edelleen ”Kuningaskotka”, vaikka siivet eivät enää kannakaan. Kotikatsomon mieskin selitti aivan vakavissaan, että Koivuranta sitä ja tätä, mutta että kyllä Janne… He ovat kuulemma Jannen kanssa tuttuja monen vuoden ajalta, mutta Koivurantaa hän ei vielä tunne! Ei moni tunne Tasavallan Presidenttiäkään, mutta silti puhutaan Tarjasta. Aina ei kyllä tiedä, onko sävy kunnioittava vai ei, tai onko Tarja hellittelynimi vai ei. Tarja, Urkki? Niinistö?

Urheilijoiden omaakin puhetta on hauska kuunnella. Suomalaiset välttelevät kaikin voimin minä-pronominin käyttöä; ehkä passiivi ottaa paremmin huomioon koko tiimin ponnistukset, kun mennään kohti tulevaa. Vain tennistähti Jarkko Niemisen puheessa ´minä´ on omintakeisesti läsnä: ”Hän tuli verkolle, mutta otin pallon helposti pois”.

Monien muiden alojen tähdet eivät todellakaan ´minää´ karta.  Jörn Donnerin ´minä´ on tehokeino ja tietynlainen brändi, mutta monen muun minän mielestä ”mä diggaan” on riittävä argumentti melkein mille vain.

Vaikea on uskoa, että urheilukielessäkään kyse olisi mistään nöyryydestä tai vaatimattomuudesta; vaikea kyllä näin maallikkona sanoa, mistä muusta. Maneereista?

Tietäisikö joku nimi tai nimimerkki?