Kielen vivahteita ja rytmejä

Afrikkalainen ystävä Keniasta kertoi tarinaa valtavasta käärmeestä, pytonista, joka oli ´thaaaaat big. Sen häntä alkoi meidän keittiön pöydän reunalta ja ulottui vastapäisen talon ikkunoihin. Kuulija lumoutui kertojan puheen vivahteista, jotka tuntuivat kumman tutuilta. Sanojen venyttäminen kuulosti samalta kuin lapsuuden satutuokioiden ´kaaauan, kaaauan sitten´, puhujan ääni painui välillä melkein kuiskaukseksi, silmät levisivät kuin pelonsekaisesta hämmästyksestä ja kädet osoittivat, mistä pytonin häntä alkoi ja mihin päättyi. Ihmesadun tapaan tarina huipentui kohtaan, jossa otuksen suuhun joutunut poika pelastautui pitämällä kaksin käsin nielaisemaan valmista suuta auki! Poika pelastui – vain iho oli karmeiden mahanesteiden vaikutuksesta kuoriutunut kokonaan pois. – Ja sitten kertoja nauroi raikkaasti ja äänekkäästi, kuin osoittaakseen, että kaikki kerrottu ei ehkä ihan totta ollutkaan.

Kaukaisen vieraan riemu raikui myös tarinassa, jossa hän kertoi kohtaamisestaan ”miehen näköisen” simpanssin kanssa. Humoristin tapaan simpanssin kokoa selvästi liioiteltiin, ja eläimen ihmismäisyyden kuvaus nauratti: simpanssi kuulemma tuijotti naispuolista kertojaa kuin mies ikään, lähestyi ja ojenteli raajojaan rintaansa lyöden ja rehennellen. ”They are bad ” – kommentointi vahvisti ironian perillemenon.

Tavallisessakin puheessa oli mielenkiintoisia tehokeinoja, Vieno ´thank you´ ilmaantui tuon tuostakin kertomaan, että oli tapahtunut jotain miellyttävää: hyvän yön toivotuksen jälkeen kiitos kuului asiaan, samoin sauna ja suihku vaativat kiitoksen, puhumattakaan yhteisestä dvd-illasta tai kävelyretkestä. Hyräily ja laulu alkoivat heti, kun vieras halusi osallistua
keittiöpuuhiin, lakaista tai tiskata. Jos jokin puheenaihe tai sanominen tuntui erityisen tärkeältä, se oli syytä sanoa kahteen kertaan, joskus jopa kolmeen. Samalla ääni hiljeni kuin vakuuttaakseen. Kertaakaan en kuullut vieraani huutavan.

Eloisa puhuja siteerasi paljon muiden sanomisia, siis referoi. Samalla hän otti mainiosti kantaa: lauseen loppuun sujahti usein ´nananaa´, joka kiteytti sekä oman puheen että varsinkin toisten kommentit hölynpölyn tasolle, meikäläisittäin ´plaplaplaaksi´.

Kaiken kaikkiaan englannin kieli soi korvissani aivan uudella tavalla. Poissa oli niin brittiläinen yläluokkaisuus kuin amerikkalainen kokoaikainen hymyilevyys. Kieli soi tavalla, jossa voi aavistella kuulevansa heimokielen kaikuja.

Oma äidinkieli taitaa sittenkin maustaa myös vieraan kielen?