Pensseli-setääää... (naurua)

Niilin hanhet kaikuu YouTubessa monennetta kertaa ja edelleen naurattaa. Pensseli-setää toistelevan syyrialaismiehen ”suomen kieli” on niin hullua, että pahimmatkin ajatukset kielirasismista häviävät sen siliä tien. Pensseli-sedän rajumpi toisinto meisselisetäkin iskee seksuaalivitseihin jo murrosiässä tottuneeseen. Huumorin voima on kielessä.

Ilmiö on kyllä jo vanhastaan tuttu. Arvoitukset ja sananlaskut ovat aika usein kielellisiä vitsejä, sananmuunnokset härskiä kielinokkeluutta tulvillaan ja sanojen kaksoismerkitykset arjen huumoria: sitä sattuu, kun ei käytä karvahattuu! Väärin kuultuja laulun sanoja on julkaistu kirjoina (Antti Isokangas: Minä suojelen sinua taiteelta, Nemo 2000),  ja esimerkiksi uutistenlukijan virhesanonnat saavat koko kansan hymyilemään: se sanoi perse vaikka piti sanoa perhe. Oma nuorisoni muistuttaa minua edelleen bändistä, jonka nimeksi luulin Kansas Roses po. Guns ´N Roses.

Kielen voima on ihmeellinen. Se pakottaa jonnekin mielen lokeroihin niin runoja kuin riimejä, joiden merkitystä ei koskaan edes tule ajatelleeksi. Hämmästykseni oli suuri, kun oppilaani väitti, että hän ei tiedä, mistä Maamme-laulussa puhutaan. Kokeilimme: tankaten löytyivät lopulta niin sana kultainen kuin ei vettä rantaa rakkaampaa. Miten niin kultainen sana? Vettärantaa? Jouduimme uppoutumaan kansallisromanttisen kuvaston syövereihin, ennen kuin nuorison silmiin syttyi ymmärryksen valo. Aikaan sidotut merkitykset voivat nekin olla Niilin hanhia!

Huvielämän muotona ryhdyin lukemaan tuttuakin tutumpaa onnittelulaulua oikein miettien, mistä on kysymys. Sä kasvoit, neito, kaunoinen –– / Maailma sitten vieroitti/pois meidät toisistaan / vaan sua, armas, iäti / mä muistan ainiaan. Tarinan ytimeksi osoittautuu kaunaisen puhujan valitus siitä, miten lapsuudenystävä ei jäänytkään kotitantereille ikuisiksi ajoiksi ”leikkimään”, vaan antoi maailman (?) vieroittaa. Väistämättä syntyy mielikuva suhteesta, jonka olisi pitänyt kestää ikuisesti muuttumattomana. Monimielinen ilmaus maailma vie ajatuksen paheisiin ja turmelukseen – viattomuuden menetykseen. Lapsuudenystävää syyllistetäänkin oikein olan takaa: vaikka tämä on menetellyt todella kurjasti hylätessään valittajan, hyveellisyyden ruumiillistuma mä ei lakkaa välittämästä.

Luultavasti en enää koskaan kykene laulamaan Hannikaisen onnittelulaulua puhtain sydämin. Oikein ja väärin lukeminen on liian hauskaa.