Mikä ihmeen kašubi?

Osallistuin heinäkuun lopulla jokavuotiseen Interskola –tapaamiseen , joka järjestettiin tänä vuonna Puolassa. Aloitimme Gdanskista, entisestä Danzigista, jonka saksalais-puolalaista ilmettä sävytti edelleen tunnistettava itäblokin historia. Matkasimme läpi vanhan Pommerin ( Pomeranian), ja päässäni surisivat niin Preussin kuninkaat kuin Puolan käytävät. Miten ihmeessä historiaa voi koskaan ymmärtää, kun pelkistä nimistäkin on vaikea saada kiinni?

Solidaarisuusliikkeen kiihko suonissani kohisi mukavasti, ja puolalainen ystäväni Dorota kertoi vievänsä meidät Puolan Sveitsiin, Kašubiaan, jonka kieltä ei ole kouluissa saanut opettaa toisen maailmansodan jälkeen – kieltä puhuu noin kolme miljoonaa ihmistä äidinkielenään. Herra varjele! En ollut koskaan kuullutkaan mistään Kašubian kielestä!

Pikkuisen kylän pikkuinen koulu oli kuin vanhasta sadusta: tuntematonta kieltä puhuva vanha miesopettaja esitteli punaisin poskin 18 oppilaan kouluaan. Hän oli itse kirjoittanut kašubinkielisen aapisen, mustan taulun takana oli isoilla kirjaimilla jonkin lastenlaulun sanat ja melodia, jota mekin tapailimme. Vinttikerroksessa säilytettiin kangaspuita ja paria tietokonetta.

EU-Puolan ja EU-Euroopan viralliseen kielipolitiikkaan kuuluu vähemmistöjen kielten tukeminen; kaikilla tulee olla oikeus omaan äidinkieleen. Kelttiystävämme Pohjois-Walesista nyökyttelivät ymmärtäväisesti, kun opetusministeriön virkamies seuraavan päivän luennolla vahvisti kašubin elvyttämisen koskevan koko aluetta. Huomasin silti salaa miettiväni, millä rahalla? Mistä opettajat? Puhuvatko nuoretkin kašubia, vai onko se heille sittenkin perinteen kieli?

Entäpä, jos kansallisromantikot eivät olleetkaan oikeassa? Jospa J.V. Snellmannin ajatus yhdestä kielestä ja yhdestä kansakunnasta onkin tuottanut vain tuhoa, sotaa ja tuskaa? Voisiko nyky-Eurooppa sittenkin selvitä kielten Baabelista ilman yhteenottoja, joissa maksetaan historiassa koetuista vääryyksistä? Voisiko eurooppalainen identiteetti sallia minkä äidinkielen tahansa?

Kammottava kuiskaus kenialaisen koulun pihalla tämän vuoden toukokuussa kertoi, että oppilas piestään, jos hänen kuullaan puhuvan omaa heimokieltään. Koulun kieli on englanti. Kielten kuolema on luonnollinen tapahtuma, mutta väkivalloin niitä ei saa tappaa. Kielipolitiikastakin pitää puhua avoimesti, virallisilla pöydillä, osana yhteistä rauhanpolitiikkaa.

Sellaisesta politiikasta meidän kaikkien kannattaa maksaa.