Emme taidakaan nauraa itseämme hengiltä?

Nuoriso houkutteli katsomaan Putousta, viihdeohjelmaa, jonka sankaritovat niin suosittuja, että ne jatkavat elämäänsä iltapäivälehden sivuilla kuin tosiolevaiset. Fiktiohahmojen ja niitä esittävien näyttelijöiden mielipiteet sotkeutuvat niin, että toisenlaiseen reaalielämään tottunut joutuu oikein pohtimaan, kuka ketäkin kommentoi.  

Itse ohjelma oli monella tapaa  jännittävä  ja  todella  huvittava. Väkisinkin alkaa muistella maailmankirjallisuuden klassikoita, joissa huumorin keinoin on isketty milloin vallanpitäjiä, milloin vain yleistä ahdasmielisyyttä ja typeryyttä vastaan. Lauantai-illan ironia ja paikoin absurdiksi yltyvä hulluttelu ei todellakaan tällä kertaa ollut vain turhaa sanailua tai halpaa hupailua; vanhatkin vitsit sananmuunnoksineen laikkivät oivaltavasti esimerkiksi turkulaisuudella, jolle on jaksettu nauraa iät ajat. Tosin on sanottava, että periturkulainen Teppo (Ruohonen) oli itseironiassaan vakuuttavampi kuin sketsihahmo Samppa Linna.

Sekä Karim että syrjäytyneen nuoren perikuva kommentoivat mainiolla tavalla suomalaista asenneilmastoa.  Voi hyvin uskoa, että mamuvitsit ja mamun itseironia ovat paljon parempia vastadiskurssin keinoja kuin konsanaan vihapuheen paheksunta. Siinä missä vihapuhe lukitsee asenteita, Karimin tapa katsoa itseään ja suomalaisia  avaa kenties ovia ymmärtämykselle ja suvaitsevaisuudelle.  

Syrjäytyneen nuoren paradoksaalinen parahdus naurattaa ja itkettää: ”Eikö täällä saa syrjäytyäkään rauhassa” kertoo karua kieltä identiteettiään etsivän nuoren maailmantuskasta. Hyvää tarkoittavat aikuiset eivät ehkä aina näe pintaa syvennälle.

Alykäs viihde on vahva ase. Se on osa julkista keskustelua.

Tervetuloa parantava nauru!