Pöydän ontologiaa

Harva se päivä saa lukea ja kuulla tietoja siitä, että Suomi on päässyt tai ainakin pääsemässä pöytiin, joissa asioista päätetään. Pöytiin? Oikeinko moniin? Ruualla ja juomalla katettuihin, isojen herrojen  gourmet -pöytiin vai tavallisen kansan massaruokaa tarjoileviin seisoviin pöytiin? Ainakaan kyseessä ei voi olla leivätön pöytä.

Ennen vanhaan päätöksiä tehtiin kabineteissa. Mielikuvatasolla kabinettipolitiikka on selvästi suljetumpaa kuin pöytäpolitiikka: suljettujen ovien takana sovitaan pöydällä olevista asioista, läpinäkyvää, näennäisen avointa päätöksentekoa varten on olemassa jokin mystinen agenda. Se taas on valmistunut erilaisten virkamiesten työpöydillä, ehkäpä suljettujen ovien takana. Pöytäpuheet kyllä ovat julkisia, mutta tuskin niissä pannaan kaikkia kortteja pöytään tai nostetaan edes kissaa pöydälle!

 Pöydän muoto ja sijainti merkitsee paljon. Politiikan tarkkailijat istuvat kulmapöydissä, joista voi huomaamattomana nähdä ja kuulla.  Pyöreä pöytä ei aseta ketään toista ylemmäksi toisin kuin suorakaide: pöydän pää on arvopaikka, josta voi hallita niin katseella kuin keskustelulla. Demokraattisen Suomen itsenäisyyspäivän vastaanotolla arvovieraat istuvat nimenomaan pyöreissä pöydissä.

Pöydässä pitää käyttäytyä, ja pöytätapojen opettamisen katsotaan kuuluvan niin vanhemmille, koululle kuin kirkollekin.  Ravintola, joka vaatii pöytävarauksen tai jossa tarjoillaan pöytiin, haluaa viestittää laadusta ja suosiosta. Pöytäviinan nauttiminenkin on semioottinen merkki.

Eräs lähiseudun kyläyhdistys järjestää joka syksy pöytäjuhlat. Osallistujat tietävät, että mukaan tulee ottaa omat juomat. Viiniä ja väkeviä sisältävät pullot laitetaan syömisen ajaksi siivosti pöydän alle, mutta illan vanhetessa ne nostetaan näkyville.

Konkurssiin mennyt motelli mainosti sunnuntaitarjoiluaan ilmaisulla seisoma pöytä. Se oli minusta hieno ilmaisu.